Sittenkuin kuningas vihdoinkin oli ilmoittanut suostuvansa säätyjen ja herttuan kaikkiin vaatimuksiin, olivat hänen kruunajaisensa nyt tänään määrätyt pidettäviksi Upsalan tuomiokirkossa; — kuninkaan oli vannottava valansa ja kansan tunnustettava hänet hallitsijakseen. Vaan kun Sigismund niin kauan oli vetänyt vastaköyttä, koettaen avata perintövaltakunnassaan väyliä katooliselle uskolle ja paavin vaikutukselle, jonka harras tunnustaja hän itse oli, oli peljättävä, että hän vielä viime hetkessä koettaisi joillakin verukkeilla peräytyä. Huhuja siitä oli myös ollut liikkeellä. Mutta herttualla oli nyt valta käsissään ja hän päätti tarkasti valvoa, että kaikki lupaukset tulisivat täydellisesti täytetyiksi. Kuninkaan oli ne valallaan vahvistettava, sitten hänellä ja kansalla oli jotakin, mistä kiinni pitää. Hornin neuvosta päätti hän nyt myös antaa Flemingin edelleen esiintyä kaikessa arvossaan kruunausjuhlassa kuninkaan lähimpänä miehenä, koska hänen vaikutuksensa sentään oli vaarattomampi kuin kuninkaan katoolisten seuralaisten. Suunniteltuaan tarkalleen kaikki antoi herttua käskyn koko suurelle seurueelleen valmistautua loistavassa saattokulussa ajamaan kaupunkiin, ensiksi linnaan ja sieltä saattamaan kuningasta kirkkoon.
Tunnin kuluttua herttuan seurue jo olikin matkalla kaupunkiin. Runsas varustusväki seurasi edessä ja takana ja komeana ajoi herttua puolisonsa rinnalla muhkeassa reessä saaton etupäässä. Vaan seuraavassa reessä istui Kaarlo Horn nuoren poikansa rinnalla ja tässä reessä jatkettiin nyt isän ja pojan välillä keskustelua siitä nuorukaisen lemmentuumasta, jonka herttuan käsky nyt äsken vasta oli isällekin oikein ilmeiseksi paljastanut. He olivat kotvasen aikaa ajaneet ääneti, kun Kaarlo Horn virkkoi pojalleen:
— Sinä olet kiinnittänyt ajatuksesi nuoreen neiti Flemingiin vakavammin kuin minä olin luullutkaan. Etkö ole ajatellut, että tällaisen liiton aikaansaaminen on tuiki vaikea sukujemme suhteisiin nähden?
— Olen sitä ajatellut, isä, vaan en ole pitänyt esteitä voittamattomina, vastasi nuorukainen hiljaa. — Mutta herttua, — tahtooko hän estää minua saamasta Anna Flemingiä omakseni, vai miksi hän minulta asiaa kyseli?
— Herttua katselee asiata omalta kannaltaan, valtiolliselta, pelkää Hornein ja Flemingein lähestyvän toisiaan. Se pelko on turha: mikään ystävyys tai liitto ei solmiunnu koskaan meidän sukujen kesken. Eikä herttua sentään luullakseni tule suoranaisesti asiaan puuttumaan. Mutta sinä olet nuori, et tunne mitä on tapahtunut minun ja Klaus-herran välillä, et, kuinka vanhat ja syvät ovat riitamme juuret, — taikka olet unhottanut, mitä olet tuntenut. Ja ehkä on se sulle onnellista. Vaan sittenkin, — vaikka tyttö onkin vain Klaun veljentytär, voitaisiin tuollaista liittoa pitää meidän nimelle nöyryyttävänä.
Nuori Horn oli hetkisen ääneti isänsä lopetettuaan lauseensa. Hänen päässään liikkui tuumia, joiden esittämistä hän vielä epäili. Ja varovasti hän virkkoi:
— Pahoin on hän teitä kohdellut, isä, tiedän sen, ja tiedän myös, että meidän sukumme käyvät eri uria. Vaan sittenkin, isä, eikö tuollainen lähestyminen voisi olla hyödyllinenkin, — ovathan molemmat suvut suomalaisia…?
Kaarlo Horn käännähti hiukan reessä ja katsoi kummastuneena poikaansa. Suomalaisia … mistä hän sen sanan oli saanut suuhunsa? Hän on ollut siellä kotona suomalaisten seurassa, — liikkuuko siellä nykyjään sellaisia mielikuvia…? Suomalaisia, — mutta sittenkin, poika on oikeassa, suomalaisiahan he olivat molemmat. Ja epäilemättä olisi olojen varmistumiselle ja rauhalliselle kehitykselle eduksi, jos he suomalaiset edes voisivat lähestyä toisiaan ja ymmärtää toisiaan. Vaan olisiko se mahdollista?
Niitä hän mietti katsellen tutkivasti poikansa silmiin, jotka olivat niin vakavat ja pyytävät. Ja hän virkkoi:
— Se voisi olla hyödyllistäkin, epäilemättä, — jos se olisi mahdollista. Vaan jos minäkin voisin unhottaa entisyyden, olisi sellainen yritys luultavasti turha.