Nuorukaisen katse kävi alakuloiseksi.
— Ettekö siis, isä, voi tehdä mitään minun onneni eduksi?
— Onnesi, poikani, kaikkihan tahtoisin sen eduksi tehdä, enkä suinkaan kiellä sinua tavottelemasta Anna Jaakkimantytärtä omaksesi. Mutta suoranaisesti en voi minä esittää asiaasi Flemingille, — minun täytyy jättää sinut yksin onneasi tavottelemaan. Jos onnistut, olen valmis puristamaan marskin kättä sukulaisena, ystäviä meistä ei koskaan tule.
— Mutta te annatte suostumuksenne, isä? kyseli nuorukainen nyt rohkaistuna.
— En kiellä sinua, mutta muistutan vielä, että vaikeudet ovat sulla monet. Herttuakaan ei tuota liittoa suosi, se on huono enne sekin. Entä marski? Vaan koeta onneasi, poikani, hetki voi nykyjään olla edullisempi kuin muulloin, jätän sulle täyden vapauden.
Saattoseurue oli jo saapunut kaupunkiin ja ajoi kunnaalla olevaa kuninkaallista linnaa kohden, jonka edustalla jo ääretön ihmisjoukko tunkeili juhlallisuuksien alkua odottamassa, ja jonka ympärillä, linnamäellä, koko kuninkaan ja herttuan kaupungissa oleva sotaväki oli riviin asetettuna. Ruhtinaalliset henkilöt ja aatelisherrat nousivat reistään, astuivat satulaan ja lähtivät ylös linnaan, asettuakseen siellä kukin hänelle määrättyyn paikkaan kuninkaan seurueessa, vaan nuoriso ja naiset jäivät ulkopuolelle ja saivat ainoastaan etäämmältä katsella kruunajaisiin lähtevää komeaa juhlasaattuetta. Siinä erosi Hornkin pojastaan, joka jäi väkijoukkoon seisomaan syvälle mietteihinsä vaipuneena. Hän tunsi, että hänen täytyi nyt kohta toimia, toimia itsenäisenä ja omin päin ja se häntä huoletti, mutta samalla se häntä rohkasikin. Hänen täytyi esiintyä miehenä ja tahtoi olla mies…
Vaan linnan pihalta kuului jo soiton säveleitä ja kohta lähti sen väljästä portista komea saattoseurue lappamaan ulos kadulle, joka linnasta aina tuomiokirkkoon asti oli havunoksilla peitetty. Ensimmäisenä ratsasti osasto kuninkaan komeinta, puolalaista henkivartioväkeä, pulskia miehiä, kookkaita hevosia, tehden tilaa tungeskelevassa väkijoukossa, jota tien varrella riviin asetettu jalkaväki ei jaksanut pitää alallaan. Jalan astuen, muhkeissa pukimissa, tulivat sen jälkeen valtioneuvoston jäsenet yksitellen ja perättäin kantaen silkkipatjoilla kuninkuuden ulkonaisia arvomerkkejä: kruunua, valtikasta ja valtaomenaa. Mutta juuri kuninkaan edessä, hänen lähimpänä miehenään, asteli Klaus Fleming, valtakunnan marski, kantaen kultaista valtakunnan miekkaa korkealla näkyvissä.
Väljään, valkoseen vaippaan puettuna ratsasti kuningas kullatulla loimella peitetyllä ratsulla henkivartio-osaston seuraamana. Hän koetti istua siinä jäykän ja varman näköisenä ja huolettomana katsoa ympärillä aaltoilevaa väkijoukkoa, mutta hänen elottomat kasvonsa olivat tavallistakin kalpeamman näköiset ja hänen silmänsä pälyilivät ehtimiseen rauhattomina ympärilleen. Sigismund teki tuossa sen vaikutuksen, kuin hän epäillen olisi lähtenyt ottamaan päähänsä perintövaltakuntansa kruunua. Hänen jälessään ajoi kuningatar vaunuissa hovinaistensa seuraamana, — he näyttivät kaikki viluisilta ja turvattomilta tässä pohjolan talvisessa kylmyydessä.
Mutta sitten tuli Kaarlo-herttua seurueineen ja tämä ryhmä teki paljo muhkeamman vaikutuksen kuin itse kuningas lähimmässä ympäristössään. Herttua ratsasti valkosella ratsulla, jota hän ohjasi kultasilla suitsilla ja itse oli hän puettu punaiseen vaippaan, joka oli edestä auki, jättäen näkyviin valkoisen ihopuvun. Hänen joukossaan olivat myös ulkomailta kruunajaisiin tulleet ruhtinaalliset henkilöt ja taajalukuinen hovikunta päätti saattokulkueen.
Verkkasessa marssissa kuljettiin niin tuomiokirkkoon saakka. Sen portilla auttoi Klaus Fleming kuninkaan alas satulasta. Vaan kuningas piti vielä hetken marskin kättä omassaan ja katsoi häntä melkein hätääntyneenä.