— Sinä puolustat siis ehdottomasti, että minun on vannottava kaikki, kuiskasi hän marskille.
— Kaikki.
— Vaan … vaan minä en voi sitä valaa pitää.
— Teidän majesteettinne on annettava ja pidettävä valansa, se on yksinkertainen neuvoni.
Levottomana seisoi siinä heikko kuningas, koettaen turhaan saada tuolta voimakkaalta apulaiseltaan tukea tuumalleen vieläkin peräytyä tekemistään lupauksista. Häntä olivat katooliset neuvonantajansa kehottaneet vielä viime hetkessä jättämään muutamia kohtia valankaavasta pois ja siltä varalta, että hänen sittenkin pakosta täytyisi vannoa kaikki, oli paavin lähettiläs jo ennakolta päästänyt hänet tuosta valastaan ja vannottanut hänellä katoolisten edessä uuden valan, että hän avaisi valtakuntaansa tien paavin uskolle. Tässä tunsi heikko kuningas, joka kumminkin totuutta tavotteli, olevansa vaikeassa välikädessä: hänen täytyi tehdä aivan ristiriitaiset valat, tehdä väärä vala kumminpuolin tahansa, joko kansalle taikka uskonheimolaisilleen. Hän oli itse antautunut tuohon umpimutkaan, vaan kärsi siitä nyt äärettömästi. Eikä mitään keinoa ollut päästä siitä vapaaksi; turhaan hän viime hetkessä vielä kääntyi luotettavimman tukensa, Klaus Flemingin, puoleen. Tämäkin oli järkähtämätön. Klaus Fleming tunsi kyllä katoolisten vehkeet, edellisenä iltana oli kuningas hänelle paljastanut koko levottomuutensa, kaikki Malaspinan temput. Niitä ei Fleming voinut hyväksyä: joko vastarinta tai myöntyminen, oli hän sanonut, mutta selvä peli, muuten menettää kansa kaiken luottamuksensa kuninkaaseen ja kuningas menettää parhaimpain miestensä kannatuksen. Mutta niin oli heikko kuningas kietoutunut vehkeileväin ulkolaisten pauloihin, että hänen oli niistä enää mahdoton päästä irti.
Toiset valtaneuvokset saapuivat jo saattamaan kuningasta paikalleen tuomiokirkkoon, jossa arkkipiispa kohta alotti kruunaussaarnansa, ja kuninkaan täytyi heitä seurata. Saarnan päätyttyä astui Sigismund alttarin luo, valtaneuvokset asettuivat hänen ympärilleen ja herttua seisoi sivummalla hänen edessään. Kovalla äänellä kysyi vanhin valtaneuvoksista, Eerik Sparre, tahtoiko kuningas vannoa sen valan, jonka hän nyt koko kansan kuullen oli julkilukeva. Kuningas nyökäytti myöntyvästi päätään ja nosti, Sparren käydessä sanelemaan valankaavaa, oikean kätensä pystöön. Heikolla, epävarmalla äänellä toisti kuningas jälestä valan ja hänen pystöön nostettu kätensä näytti vapisevan. Ja kun tultiin siihen kohtaan, jossa kuninkaan oli vannottava sulkevansa kaikki Ruotsin kirkot paavin uskolta, aleni hänen äänensä melkein kuulumattomaksi ja hänen käsivartensa vaipui alaspäin. Sen huomasi herttua, astui askeleen lähemmäs ja virkkoi:
— Käsi pystöön, teidän majesteettinne!
Ja Sigismund kohotti taas ikäänkuin suurella ponnistuksella käsivartensa ylemmäs ja saneli valan loppuun. Ja hikipisarat pursusivat hänen otsaltaan, vaikka talvinen päivä oli kylmä ja yleisö taaempana kirkossa viluissaan taputti jalkojaan jäiseen kivilattiaan. Klaus Fleming astui nyt esiin ja luki suomeksi kovalla äänellä kuninkaan valan; vielä senkin ajan täytyi Sigismundon pitää kätensä kohotettuna ja raskaana putosi se alaspäin, kun vala vihdoin oli lopussa.
Kruunaus toimitettiin kohta sen jälkeen tavallisilla menoilla; mutta melkein kuin avuttomana ja tietämättä, mitä tapahtui, lepäsi kuningas jakkaralla polvillaan, sillaikaa kuin arkkipiispa laski kruunun hänen päähänsä, ja Klaus Flemingin täytyi auttaa kuningasta käsipuolesta ylös, kun kuningattaren tuli vuoro astua alttarille. Menojen päätyttyä tulivat ruhtinaalliset ja ylimmät aateliset henkilöt puristamaan Sigismundon kättä, toivottaen hänelle onnea, ja joku pappi luki ääneensä sepittämiään onnentoivotusrunoja. Vaan niitä ei kuningas kuullut, häntä tuntui painostavan tuossa täpötäydessä kirkossa, tuntui vaikealta hengittää, ja kohta kun tärkeimmät juhlallisuudet oli saatu loppuun, kiirehti hän ulos ja ajoi henkivartiainsa seuraamana linnaan.
Linnaan lähti myöskin koko juhlayleisö, ylhäisimmille henkilöille oli siellä komea juhla-ateria valmistettu, päivä oli näet yhtenä juhlana vietettävä iltaan saakka. Vaan sillävälin kuin toiset lappoivat sisään linnaan, erosi Klaus Fleming saattoseurueesta, haki rekensä ja istui siihen ajaakseen kotiinsa. Hän oli jo väsynyt ja kyllästynyt tähän narripeliin, hän tahtoi hetkeksikään paeta tuota hajanaista juhlajoukkoa, tahtoi levätä kotvasen kotonaan.