Mutta juuri hänen rekeen istuessaan kulki Turun piispa, Eerik Eerikinpoika Sorolainen, siitä ohi, tervehti marskia ja astui sangen juhlallisesti aivan hänen viereensä, virkkoen soimaavalla, nuhtelevalla äänellä:
— Kuningas on vannonut, mutta, Klaus Fleming, pitääkö kuningas myös valansa?
— Pitää, jos seuraa minun neuvoani, vastasi Klaus tyyneesti.
— Teidän neuvojanne, — juuri niistä tahtosin omaltatunnoltanne kysellä. Voitteko vastata siitä, jos kuningas on vannonut väärin, jos kansa puolestansa, huomatessaan pettyneensä, rikkoo valansa?
— Herra piispa, minulla on vastaamista paljosta, ja minä aijon siinä suhteessa täyttää velvollisuuteni. Hyvästi, herra piispa!
— Hyvästi. Vaan muistakaa, mikä rangaistus kohtaa sitä, joka hallitsijaansa väärin neuvoo.
Marski ei tuota enää kuunnellut, hän ajoi kotiinsa, heitti väsyneenä päältään kankeat juhlavaatteet ja viskausi työhuoneessaan patjarahille puoleksi makaavaan asentoon, vedättäen palvelijallaan saappaat jalastaan. Kuten tavallisesti hänen väsyksissään ollessaan, rupesi näet hänen jalkaansa, johon hän Plissovan tappelussa oli saanut haavan, kolottamaan. Ja hän tunsi mielensäkin niin sanomattoman väsyneeksi; hän oli ollut masentuneena jo monta päivää, aina siitä saakka, kuin kuningas oli pakottanut hänet kumartumaan herttuan edessä ja pyytämään anteeksi, — se nöyryytys oli marskin ylpeään, jäykkään mieleen tehnyt syvän haavan. Vaan nyt nuo viimeiset neuvottelut kuninkaan kanssa, nuo katoolisten jatkuvat vehkeilyt ja kuninkaan tavaton horjuvaisuus ja epävarmuus, ne kaikki olivat vielä kerrassaan hänet kyllästyttäneet; parastaan hän oli koettanut ja kumminkin juuri häntä epäiltiin… Hänen muuten niin tarmokkaat kasvonpiirteensäkin olivat tällä hetkellä veltostuneet ja hänen silmänsä olivat puoliummessa. Hetkisen levättyään kutsutti hän Gröningin luokseen.
— Mitä uusia, poikaseni?
— Posti Suomesta.
— En jaksa ruveta sitä nyt lukemaan. Onko siinä mitään erityistä?