— Sitäpä tietenkin…
— Mutta miten se Koskipää huoveineen sitten teille pääsi ryöstämään ja polttamaan, jos talonpojat joka paikassa ovat aseissa?
— Miten lie kiertänyt Päijännettä, — tulipahan vain! Talon poltti, karjan se on tietysti tappanut, vienyt viljat… Ja kuka sen tietää, mitä siellä suurilla tappelupaikoillakin on tapahtunut… — Leinosen emäntä huokaili raskaasti ja nieleskeli itkua. — Viikkokausiin ei meillä ole ollut tietoja Matista eikä muista Sysikorven miehistä, ei sittenkuin he meidän törmältä joukolla lähtivät hiihtämään. Lienevätkö hengissäkään enää!
— Vai on siis nyt kapina maassa, kapina esivaltaa vastaan, ihmettelivät kylän miehet vieläkin. — Hätäähän se tosin meillekin teki tuo ryttärien elättäminen ja alituisten verojen otto, lopen tuskastuneita olemme olleet mekin. Mutta aseisiin ei meitä kukaan ole käynyt nostattamassa.
Melkein kadehtien Karmalan naispakolaiset katselivat Juuritaipaleen asukkaiden viatonta tietämättömyyttä. Tämä muutenkin eristetty metsäkulma oli viime aikoina joutunut entistäkin enemmän kulkuteistä syrjään, sillä valtatie Etelä- ja Länsi-Suomesta Savoon vei nyt Hollolasta suoraan Jyrängön kautta Mikkeliin, joten ei vanhaa, synkän salon halki vievää »piispan ratsutietä» enää usein tarvittu. Siihen Vahvajärven rantamalle, johon eräs Sysikorven Karmalan pojista toistasataa vuotta sitten oli perustanut ensimmäisen, yksinäisen uudistalon Hämeen ja Savon latva-asutusten väliselle laajalle metsätaipaleelle, siihen oli nyt kasvanut melkoinen kylä, jonka asukkaat vielä enimmäkseen olivat vanhaa Karmalan juurta. Mutta siellä elettiin edelleen omaa, hiljaista, umpinaista, muusta maailmasta erilläänolevaa elämää, harjoitettiin kaskenpolttoa ja eränkäyntiä ja harvoin saatiin ulkomaailmasta tietoja. Eikä noita paljon kaivattukaan. Siten oli ymmärrettävää, ettei siitä rajusta kansannousustakaan, joka tänä talvena oli tärisyttänyt Suomen melkein kaikkia osia, metsäkylässä tiedetty mitään.
Siellä lepäilivät nyt ativotalossa Leinosen kodittomat pakolaiset, mutta aivan turvallisiksi eivät he tunteneet itseään sielläkään. Usein puhkesi Leinosen alati itkevä, mieleltään murtunut emäntä kysymään:
— Tuleekohan se voudin huoviroikka vielä tännekin asti?
— Tulee varmasti, jos vain arvaa meidän tänne paenneen, vastasi Elisa alakuloisesti.
Mutta Esko-isäntä lohdutti levottomia pakolaisvieraitaan:
— Huono olisi huovien nyt ajaa tänne salolle umpiteitä, ei tänne herrat yleensä vähästä asiasta kulje. Olkaa rauhassa!