Götrik herra palasi silloin linnaansa takaisin, järjestämään tuon vihdoin saapuneen apujoukon hyökkäystä toiselta sivulta talonpoikain leiriä vastaan, — sisukas saksalainen sai pienen joukkonsa kanssa jatkaa matkaansa. Taas oli nyt linnassa touhua ja toimeliaisuutta, sen vanha isäntä järjesteli sieltä tarmokkaasti hyökkäysretkikuntia ja niiden muonitusta, komensi ja määräili rauhallisesti, hätäilemättä, varmasti, ikäänkuin ei häneltä maltti koskaan olisi ollut katkeamaisillaan.
XII.
METSÄKYLÄSSÄ.
Tahvo oli hiihtänyt edellä miehekkäänä ja varmana, opastaen äitiään ja sisartaan, kun he Leinosen törmältä eräänä tuiskuisena tammikuun päivänä kiireellä painuivat Musta-ahon metsään. Hänhän se näet tunsi matkan laajan korven kautta Karmalasta Juuritaipaleelle, kun sen kerran ennen oli isänsä kanssa kulkenut, ja hänhän oli, vaikka vasta 15-vuotias, talon ainoa mies.
Hänpä se myöskin oli kotipirttiinsä lennättänyt sanan sen huovijoukon tulosta, jossa hän heti oli tuntenut Koskipään mustapartaisen Sipin. Rihmoiltaan palatessaan vanhan Karmalan ohi oli hän näet vesakosta nähnyt tuon hurjan ratsujoukon häärivän sukulaistalon pihalla ja oli samassa arvannut, mikä sillä oli mielessä, — monesti oli tänä talvena Leinosen tuvassa pelolla ja vavistuksella puhuttu tuon pakoon päässeen kostajan mahdollisesta paluusta. Nuolena oli hän silloin viilettänyt vesakon halki ja ahon poikki kotiinsa ja kertonut näkemistään. Siellä oli syntynyt sanomaton säikähdys; talon naiset olivat heti olleet selvillä, että heidän on nyt viipymättä paettava, Elisa varsinkin oli suin päin syössyt tuvasta suksilleen. Äiti oli toki vielä sullonut konttiin evästä, tempaissut naulasta turkit ja poronnahkakengät heille kaikille ja niin oli siekailematta lähdetty painumaan Tahvon vanhaa rihmalatua myöten kotitalosta korpeen. Sinne oli pian tulen hohde takaapäin paistanut ja olivat pakolaiset silloin suru sydämessään oivaltaneet, että vainooja oli nyt ehtinyt perille, — siellä se nyt paloi heidän rakas kotinsa, Leinosen muhkea tupa.
Sitä vinhemmin olivat pakolaiset painuneet salon sydämeen, peljäten kostajan vielä pyrkivän kintereilleen, ja vasta pimeän tullen, vinhan hiihdon jälkeen, olivat he pysähtyneet neuvottelemaan, minne he tässä herranilmassa koettaisivat paeta. Tahvo neuvoi Juuritaipaleelle, jonne hän luuli osaavansa, ja vaikka sinne olikin pitkä ja vaikea sydänmaan taival, olivat naisetkin suostuneet puskemaan sinne asti mieluummin kuin Sysmän lähempiin kyliin, jonne huovit ehkä piankin ehtisivät. Vaikea taival se oli varsinkin Leinosen lihavahkolle emännälle, joka ei enää vuosikausiin ollut metsässä suksilla liikkunut, yö siihen hiihtoon oli mennyt ja puolet seuraavaa päivääkin ja monesti oli ollut pysähdyttävä pahimpiin ryteikköihin lepäämään. Mutta perille oli sentään tultu ja väsyneinä saavuttu taipaleentakaiseen sydänmaan sukulaiskylään.
Hämmästystä herätti siellä pakolaisten tulo ja moneen kertaan he saivat kertoa juttunsa Vahvajärven vanhan Esko-isännän väljässä tuvassa, saman Eskon, joka nuorena miehenä kerran oli käynyt Kustaa Vaasalta turhaan peräämässä hämäläisten vanhoja erämaaoikeuksia. Yhä uudelleen heidän täytyi kertoa tähän kylän suurimpaan taloon keräytyville kyläläisille pakonsa ja sen syyt, kertoa alusta asti erämaan kansan nousu ja keräytyminen Leinosen Matin pihaan, miesjoukon sotaanlähtö ja Koskipään vankinapito — kaikki, ennenkuin nämä metsäkulmalaiset pääsivät vähänkään ymmärtämään, mitä oikein oli tapahtunut, mistä vakavista yrityksistä siellä rintamailla oli kysymys.
— Matinko sanotte olevan tappelemassa marskia ja hänen huovejaan vastaan, kyseli Esko-isäntä yhäkin kummissaan, sillä tällä salokulmalla ei tapahtuneesta kansannoususta vielä ollut vihiäkään, siellä oli koko joulunaika eletty kuin herran kukkarossa, syvimmässä rauhassa.
— Niin on, vastasi Leinosen emäntä huoahtaen. — Siellähän ne ovat talonpojat nyt joka pitäjästä, joista huovit on ajettu pois. — Vai vieläkö teillä täällä huoveja elätetään?
— Ne lähtivät täältä joulun alla äkkiä Suursavoon, saivat kutsun sinne, selitti metsäkylän isäntä. — Sitäköhän se tiesi, kun he niin suinpäin läksivät?