* * * * *
Talonpoikain joukko läheni lähenemistään, sen sanottiin jo samonneen Sääminkiin asti, se saattoi muutaman päivän perästä seistä linnan edustalla. Kiertorengas tiukkeni, mieliala linnassa kävi yhä matalammaksi. Ja sen isännästäkin näytti ryhti taittuneen. Levottomuus velloi hänen mieltään, yölläkään hän ei saanut unta. Miltei kaameaksi kävi olo linnassa; vanha linnanherra nilkutti siellä ääneti, kasvoiltaan harmajana, huoneesta huoneeseen, ärisi jokaiselle, joka häntä puhutteli, niin että kukaan ei enää uskaltanut hänen puheilleen tulla. Rampuudestaan huolimatta kapusi hän monesti päivässä linnan vartiotorniin katsomaan, eikö jo Viipurista päin tule Saimaan selkiä myöten apujoukkoa. Ei näkynyt tulevaksi, erämaan linna oli yksinäisyyteensä hyljätty. Tämä se kai Götrik-ukkoa niin perinpohjin peloitti ja ärsytti, arvelivat linnalaiset ja huolestuivat siitä sitäkin enemmän. Mutta yksinäisillä vaelluksillaan pysähtyi vanhus tuontuostakin henkäisemään, harasi harmajaa tukkaansa ja hoki itsekseen:
— Olisi se saanut olla tekemättä, — kirottua se oli, onhan kuin näkisin ne edessäni…
Hän oli nähnyt unissaan oman, nuoren poikansa, kalliin silmäteränsä, kulkevan linnan huoneissa riiputtaen katkaistuja kädentynkiään, joista verta tippui lattialle, eikä hän tuota kuvaa päivilläkään saanut mielestään. Kenellekään hän ei niistä näkemistään puhunut, mutta itsekseen hän katkerasti katui, että oli antanut ärtyneen mielensä ja airuiden kirjeen johtaa itsensä tuohon julmaan tekoon… Uni karttoi edelleen öisin hänen silmiään, mutta hän varoikin nukahtamasta, sillä hän pelkäsi uudelleen näkevänsä nuo verta tippuvat kädentyngät… Ja siksi hän usein harhaili pimeän päässä linnan suurissa suojissa ja kapeissa rappusissa, ikäänkuin vahtien jotakin hiipivää tuhoa.
Päivät kuluivat. Talonpojat parveilivat aina lähempänä linnaa, apujoukkoa ei kuulunut. Eräänä aamuna Götrik Fincke silloin lopen kiusautuneena virkkoi saksalaiselle ratsumestarille:
— En kestä tätä enää. Meidän on hyökättävä ärhentäväin talonpoikain niskaan sillä väellä mikä meillä täällä on, — kapinaväki on ajettava ainakin loitommas.
— Puolisataa ratsumiestä voi korkeintaan lähteä linnasta, useampia ei, selitti itsepäinen Hannu von Oldenburg. — Mitä saamme aikaan sillä väellä, — minä en ainakaan lähde sellaiseen hyökkäykseen!
— Mutta minä lähden, vakuutti vanhus järkähtämättömänä ja komensi ratsunsa esiin. — Ja sinä tulet mukaan!
Pieni ratsujoukko lähti tosiaankin linnasta samoamaan Rantasalmelle päin, missä talonpoikain tuhatpäisen pääleirin sanottiin sijaitsevan, rampa linnanherra ajoi itse joukkonsa etunenässä. Kotvasen kuluttua pyyhkäisi kuitenkin sen perästä suksimies linnasta, huutaen iloisella äänellä:
— Ratsujoukko lähenee Haukiveden selältä. Apua tulee!