— Tuonkinko vielä siedät … sehän on röyhkeää!
— En siedäkään, vastasi ukko kimpautuneena, ja tiukkasi airueilta:
— Kuka teidät lähetti tällaista kirjettä minulle tuomaan?
— Se on yhteisen kansan tahto, vastasi toinen airueista ylpeästi, — ne sanat oli piirretty myöskin tuon muuten nimettömän kirjeen alle.
— Yhteisen kansan, matki rouva ivallisesti, — sen saman, joka eilen on Rantasalmella teloittanut sikäläisen voudin ja koko hänen perheensä ja polttanut kaikki ruunun talot…
— Mistä sen tiedät, Inga, kysyi Götrik verestävin silmin vaimoltaan, ja hänen kirjettä vielä pitelevät kätensä rupesivat vavahtamaan.
— Juurikään saapui siitä tieto linnaan, vastasi rouva. — Eivätkö liene nämäkin miehet suoraan siitä verityöstä tänne saapuneet!
— Vai niitä poikia olette, ärisi ukko. — Saatte tosiaankin viedä kapinoiville talonpojille sopivan vastauksen.
Hän oli miltei sokeaksi kiihtynyt, hänen vanhat verensä sakoivat ja hänen pieni ruumiinsa nytkähteli, — niin oli häneen koskenut tuo entisten uskollisten lääniläistensä hävytön, ruokoton kirje, jossa häntä puhuteltiin kuin mitäkin tarmonsa menettänyttä eläkevaaria. Ja hänen äänensä kähisi ja tärisi, kun hän kutsui vartionihtinsä huoneeseen ja heille komensi:
— Viekää ulos nämä häpeämättömät miehet, hakatkaa heiltä poikki oikea käsi kummaltakin ja lähettäkää heidät sitten sellaisina linnasta menemään… Talonpoikain on vihdoinkin nähtävä, miten täältä linnasta kapinoitsijain vaatimuksiin vastataan…