Vanhaa ylimystä nämä puheet yhä enemmän suututtivat, mutta samalla häntä säälitti talonpoikain tietämättömyys ja sokeus. Väliin he luulevat Ruotsin herttuan liittolaisekseen, väliin…! Silloin välähti hänen mieleensä eräs päätön huhu, josta hän joku aika sitten oli juttua kuullu … silläköhän huhulla nyt on talonpoikia petetty! Uudelleen hän tiukkasi:
— Mitä kuninkaanpoikaa te Viipurista haette?
— Eerikki-kuninkaan poikaa, vastasivat lähettiläät tietäväisinä ja kopeasti. — Hän elää vielä, sen tiedämme, ja hän on nyt meitä vastassa Viipurissa, siellä hän meihin yhtyy. Yhtykää tekin, sitä talonpojat toivovat…
Götrik-herra vihelsi pitkään. Oikeinpahan hän oli arvannut. Onnetonta, maailman murjomaa, munkkien pimittämää Kustaa-raukkaa, Eerikin maanpakolaista poikaa, häntä oli siis käytetty tässäkin pelissä syöttinä, hänen nimellään oli talonpoikia pimitetty ja houkuteltu esivaltaa vastaan. Moittivasti hän murisi:
— Teitä on siinäkin petetty! Eerik-kuninkaan poika ei ole Viipurissa eikä hän koskaan nouse Ruotsin valtaistuimelle. Valtakunnassa on laillinen kuningas, häntä ja hänen käskynhaltijoitaan teidän on toteltava. Menkää ja kertokaa se lähettäjillenne ja palatkaa sitten kaikki siivosti kotiinne, silloin koetamme teitä mikäli mahdollista armahtaa ja lieventää raskaan rikoksenne rangaistusta!
Ukko puhui näin jo varsin vihaisena ja viittasi airueille ovea. Mutta nämä eivät lähteneet, seisoivat vain pelottomina kiukustuneen herran edessä, ja toinen heistä virkkoi:
— Meillä on kirjekin linnan herralle. Siitä tarkemmin näkyy, mitä talonpojat vaativat.
— Vaativat…! — Ärtyneenä tempasi Götrik-herra kirjeen ja rupesi sitä lukemaan. Hänen niskansa kävi punoittamaan hänen sitä silmäillessään ja hänen rouvansa, joka tällävälin oli tullut huoneeseen, painautui hänkin uteliaana miehensä olan takaa lukemaan tuota kapinoitsijain kirjettä.
Se oli ruotsiksi kirjoitettu, talonpojat itse sitä eivät siis olleet ymmärtäneet, he olivat vain antaneet jonkun joukkoonsa liittyneen seikkailijan itsensä pimittää. Siinä kehoitettiin Götrik Finckeä antautumaan ja tulemaan talonpoikain puolelle. Mutta sitä ennen oli hänen luovutettava heille talonpoikain rangaistaviksi linnassa olevat huovit. Linnan vanhat nihdit saivat aseettomina mennä matkoihinsa, mikäli eivät olleet erikoisen syylliset talonpoikain sortamiseen, — sauva kädessä oli näiden nihtien marssittava sillan yli pois linnasta. Fincke-herran oli annettava Juvan leirille kirjallinen vastaus, suostuuko hän talonpoikain vaatimukseen ja luopuuko hän Klaus Flemingistä sekä hänen ryöstäjäjoukostaan…
— Kirjallinen vastaus … kyllä minä teidät kirjaan! sähisi vanha linnanherra kirjeenlukemisen lopetettuaan, — se oli hänen ennestään ärtynyttä mieltään taas rivi riviltä kiukuttanut. Ja Inga-rouva, jonka silmät vihaa säteilivät, kivahti halveksivasti miehelleen: