— Ja se entinen kuningasko pannaan viralta? tiedusteli Esko sentään hiukan epäuskoisesti.
— Sillähän kuuluu olevan toinen valtakunta, jossa asuukin, jääköön sinne!
— Ja missä tämä kaikki on päätetty? uteli Esko edelleen.
— Pohjanmaalla, siellä on pidetty uudet, suuret kansankokoukset…
Eiväthän sydänmaanmiehet osanneet kauemmin epäillä näitä tietoja, joita itse mukana olleet heille kertoivat — pari pohjalaistakin kulki näet rautalampelaisten matkassa — ja jotka niin hyvin sointuivat heidän omien sydämensä toivomuksiin. Retkikunnan johtajat lähettivät heti pienempiä osastoja edellään herättämään Suur-Savon rahvasta yhteiseen toimintaan ja valmistamaan sen keskuudessa maaperää pääjoukon tulolle, sekä tiedustamaan, joko toinen erämiesten osasto, joka oli samanaikaisesti lähtenyt Rautalammelta Pieksämäen kautta kulkemaan Savonlinnaa kohti, oli kuinka pitkälle ehtinyt. Juuri nämä partioparvet, joihin sillävälin jo savolaisia oli ehtinyt yhtyä, ne Savilahteen tultuaan henkiheikoksi säikäyttivät Mikkelin suulaan rovastin ja sikäläisen voudin, nehän ne myös sieppasivat käsiinsä marskin airuen ja hänen Finckelle menevän kirjeensä. Mutta pääjoukko lepäili silläaikaa Juuritaipaleella, kylpi ja piti viikkoista pyhää. Aivan häiritsemättä ei tämä »nuijajoukko» kuitenkaan saanut salokylässä pyhiään pitää. Sysmän läpi kulkiessaan oli se jo kuullut siitä huovijoukosta, joka muutamia päiviä aikaisemmin oli poltellut eräitä sikäläisiä kyliä ja jonka kerrottiin edelleen näillä mailla liikkuvan. Täällä korpikylässä siitä Sipin joukosta taas kerrottiin. Suksimiehet pitivät senvuoksi varansa, olisiko tuo huovijoukko lähtenyt heidän jälkiään seuraamaan, asettivat vahteja tien varteen lahden takaiseen metsään, ja aivan oikein, jo seuraavana iltana puhalsivat vahdit sieltä salamana kylään kertoen, että huovijoukko on tulossa lahden takana.
— Siinä ovat talomme polttajat! huudahti silloin ensimmäisenä Leinosen emäntä, joka lapsineen edelleen asui Eskon tuvassa. Ja Elisa huoahti koko ruumiinsa vavahtaessa:
— Siinä Koskipää, — äiti, minä pelkään, paetkaamme!
Mutta talon miehet ja talossa vierailevat retkeläiset nauroivat tuolle pakolaisnaisten turhalle pelolle, käskivät heidän pysyä vahvassa turvassa ja sonnustausivat nopeasti ja rohkealla mielellä suksilleen. He tunsivat ylivoimansa ja kehuivat nyt tekevänsä silppuja huoveista:
— Kerrankin joutuivat talonpoikain pieksäjät mertaan, nyt eivät itse täältä pieksämättä selviä.
— Eivätkä täältä enää mihinkään aja. Me pistämme heidät kuin alasimelle!