— Ja silloin he ovatkin sepän pihdeissä!
Nuijamiesten johtajat panivat osan miehistään kiertämään metsän kautta saapuvain vihollisten selkäpuolelle, etteivät nämä pääsisi pakoon peräytymään, ja odottivat itse pääjoukkoineen, kylän laidassa kykkien, huoveja, jotka paksussa lumessa lahden poikki iltapimeässä kahluuttivat väsyneitä ratsujaan kylää kohden. Oli tiheähkö, nuori näreikkö lahden ja kylän välillä; siinä juuri oli johtajain aikomus puristaa vihollisensa kahden tulen väliin ja tehdä heistä »silppuja». Ja jännittynein mielin ensi kertaa sotaväen kanssa käsirysyyn antautuvat talonpojat odottivat nyt johtajainsa hyökkäyskäskyä, rynnätäkseen tuiskuna esiin tuurat ojossa.
Jo tuli käsky, jo ponnahtivat jalat, jo sihahtivat sukset ja miesjoukko syöksyi pilvenä alamäkeen näreikköä kohti, josta kuului huutoja ja kähinää, — kiertojoukko oli siellä siis jo ottelussa. Kimeästi hyökkääjät kiljaisivat ja etummaiset näkivät jo kuuraisten huovien hypittävän hevosiaan kinoksessa. Mutta ennenkuin viimeiset suksimiehet vielä olivat kylän laidasta ehtineet näreikköön asti, juoksi kylästä naisia ja poikasia tielle, päästellen kirmahtelevia hätähuutoja:
— Vainolainen on kylässä…!
— Huovijoukko ryntää Savon tieltä… Tulkaa apuun, miehet!
Joka taholla näkyikin illan hämärässä hätäytyneitä naisia ja lapsia pakenevan suksillaan mikä rantaan, mikä metsään, — toiset juoksivat henkensä hädässä miesten luo näreikön laitaan itkien ja voihkien, että mikä nyt eteen, minne on paettava…
Hölmistyneinä pysähtyivät kylänlaidasta rynnänneet erämaan miehet, ryhmittyivät siihen tielle ja katsoivat kuin typertyneinä toisiaan.
— Ne ovat vietävät kiertäneet kylän, huoviroistot meitä pyydystävät…!
— Hyökkäävät kahta kautta, turilaat, saattaakseen meidät satimeen…
Juuri kun me luulimme heidät kiertäneemme…
— Pirullinen juoni, — Koskipään keksimä…!