— Sinne hiihtäkäämme jo heti, yltyi innostumaan Matti, joka taas oli käynyt malttamattomaksi. — Tahvo, nyt saat tulla sinäkin isäsi kanssa miesten matkaan, vielä me ne naisryöstäjät löydämme!
— Ja iskemme käsiksi silloin, isä! uhmaili poika.
Pidettiin taas neuvotteluja ja Rautalammelta saapunut erämiesten retkikunta päätti jo seuraavana aamuna lähteä huovien jälkiä hiihtämään Suur-Savoon päin, jonne se oli alkujaankin matkalla. Sitä kismitti sydänjuuria myöten, että vihollinen, jonka talonpojat juuri luulivat olevan heidän kierroksessaan, ovelalla tempulla muutti heidän voittonsa noloksi tappioksi ja pääsi livistämään. Ja siksi heitä sisu poltti samoamaan huovien jäljille.
Heidän joukkoonsa liittyi nyt hiihtämään monta Vahvajärvenkin nuorta miestä, jotka halusivat olla mukana talonpoikain yhteisellä retkellä, sekä etummaisina Matti poikineen. Ja Mikko-pappi, jolle taas oli hankittu hevonen ja reki, seurasi mukana hänkin, istuen ääneti ja erämaan sakeaan metsään tuijottaen reslassa, jonka sevillä Erkki Pentinpoika piteli ohjaksia.
XIII.
PAKOSAUNAAN.
Se Savon tieltä Vahvajärven kylään tuiskahtanut huovijoukko, joka ajoi kylänväet sieltä metsiin pakenemaan ja muutti talonpoikaisten asemiesten jo varman voiton tappioksi, se ei ollutkaan mikään sysmäläisen Koskipään ratsuväen kierto-osasto, niinkuin kyläläiset uskoivat, vaan Suur-Savosta sinne poikennut erityinen ratsuosasto, sama, joka muutamia päiviä sitten oli Juhana Martinpojan johdolla lähtenyt Savonlinnasta Mikkelin pitäjää rauhoittamaan. Tämä huovijoukko ei ollut vielä matkallaan tavannut sanottavaa vastarintaa. Talonpoikaisjoukkoja oli kyllä jo liikkeellä Suur-Savossa, mutta ne väistivät vielä harvalukuistakin säännöllistä sotaväkeä ja häärivät sivukylissä. Mikkelin kirkolla, josta kansannostattajat jo olivat häipyneet, sai Juhana kuulla, että pahan varsinainen itu, Rautalammelta tullut kapinaväki, majaili vielä sikäläisestä kirkonkylästä pari, kolme peninkulmaa länteen olevassa metsäkylässä, mistä se yhä lähetteli partiojoukkoja savolaisia aseisiin yllyttämään. Juhana päätti silloin tehdä rohkean äkkirynnäkön tuota erämaan suksiväkeä vastaan, vaikka se kyllä kuvattiinkin hänen omaa osastoaan paljoa suuremmaksi, ottaa selon sen hommista ja jos mahdollista hajoittaa koko tuon ydinjoukon. Koskipään rangaistusretkikunnasta hän ei tiennyt mitään vielä kylään hyökätessään, eipä edes hajoittaessaan hätäytyneet suksimiehet näreikön rinnassa. Hän sai tuosta toisesta huovijoukosta, joka silloin jo oli paennut takaisin länteen päin, tiedon vasta kylään palattuaan ja siellä vankejaan kuulusteltuaan.
Kotvasen hän vain kylässä viipyi miehiään ja hevosiaan lepuutellen, sillä hän kohta oivalsi, että jos nuo paljo monilukuisemmat talonpojat, hänen hyökkäyksensä aiheuttamasta ensi typerryksestä toinnuttuaan, ryhtyisivät häntä saartamaan ja ahdistamaan, hän pienine joukkoineen pian olisi satimessa. Retkensä päätarkoituksen hän arveli saavuttaneensa, kun oli talonpoikiin ajanut asianmukaisen pelon, eikä hän, Götrik Fincken neuvoa totellen, sallinut miestensä polttaakaan kylää, jonka oma väki näkyi pysyneen rauhallisena. Syödäkseen ja eväikseen saivat huovit ottaa taloista, minkä vatsaansa ja satulalaukkuihinsa mahduttivat, ja iloisen iltahetken nämä pitkän matkan miehet nyt mässäsivätkin miltei autioiksi jätetyissä taloissa.
Mutta suureksi ihmeekseen löysi ratsujoukon päällikkö, näreikköön tekemästään hyökkäyksestä kylään palattuaan ja ajettuaan sen suurimpaan taloon, siellä tuttua väkeä, sukulaisväkeä, — Leinosen naiset. Nämä eivät olleetkaan muun väen mukana paenneet metsään, eivät ehtineet, toiset olivat heidän suksensa siepanneet. Suuressa hädässään piilottuivat he silloin, ratsujoukon jo kylään rynnätessä, heiniin navetan parvelle ja sieltä seinänraosta Elisa henki kurkussa katseli, kuinka huovit ajoivat tietä myöten ohi. Silloin hän yhtäkkiä tunsi joukon johtajan Juhana Martinpojaksi, sulhonsa veljeksi, joka syksyllä oli heillä vieraillut. Hän ei uskonut silmiään, vaan veti äitinsäkin raolle; tämäkin tunsi heti Juhanan reippaan ryhdin ja avonaiset, iloiset kasvot. Miten hän tänne oli huoveineen joutunut, sitä eivät hätääntyneet naiset ymmärtäneet, mutta heidän tuskanraatelemissa sydämissään virisi sukulaismiehen nähtyään toivo, että kyllä Juhana heitä toki puolustaa, jos Sipi käy liian julkeaksi ja julmaksi. Ja kun Juhana puolenkymmenen ratsumiehen kanssa kotvan kuluttua ajoi takaisin Esko-isännän autioon pihaan ja siinä taloksi kävi, laskeusivat he rohkeasti lymypaikastaan tuttavaansa tervehtimään.
— Miten te olette Karmalan rannalta tänne joutuneet…?