— Vieneet sittenkin isännälleen iloksi, virkahti Erkkikin, joka oli peräti onneton, kun hänen hyvä keksintönsä seurata pakolaisten jälkiä oli näin nolosti päättynyt. Ja hän lähti taas täältä tutkimaan suksenlatuja, mutta nyt vallan tuloksettomasti.
— Sai se nyt Sipi koston, hoki Matti isäntä itsekseen, istuen ativotalon seinärahilla, pää riipuksissa polvien välissä, voimatta lohduttoman talonväenkään kanssa tarinoihin antautua.
Mutta Mikko-pappi oli kuin tylsynyt, hän ei voinut koota murheellisia mietteitään mihinkään järkevään ajatukseen, hän tuijotti vain yhteen kohti kuunnellessaan talonväen kertomuksia huovien tulosta ja menosta. Hän oli ruumiillisesti lopen väsynyt, lähes viikon yhtämittainen hiihto ja ponnistelu oli herpaissut hänen siihen tottumattomat jäsenensä, hän tunsi olevansa levon tarpeessa, mutta ei voinut levätäkään. Herpautunut oli hänen sielunsakin, uudet kärsimykset ja pettymykset eivät siihen enää yhtä raatelevasti vaikuttaneet kuin ensi iskujen sattuessa, ne vain laskeutuivat hänen ylitseen kuin painostava, tukahduttava sumu. Mutta siinä turtuneisuudessaan rupesi hänestä tuntumaan, että häntä rangaistaan nyt siitä, että hän itsekkäissä tarkoituksissa, itsensäkin pettäen, oli lähtenyt teille, jotka hän tiesi luvattomiksi ja vääriksi, ja hänen vaistonsa sanoi, että hänen täytyy nyt pohjaan asti niellä se rangaistuksen ja kärsimysten kalkki…
Iltapäivällä palasi Esko-isännän tupaan Tahvo-poika, joka vielä kerran oli ollut salolla äitiään turhaan huutelemassa, ja siellä tuvassa tapasi aivan orvoksi jo itsensä luullut poika odottamatta, aavistamatta isänsä. Hänen ilonsa siitä oli suuri, mutta vielä suurempi oli isän riemu, kun hän kaikessa kurjuudessaan toki tapasi poikansa, rakkaan silmäteränsä, hengissä ja terveenä. Taas tuntuivat Matissa veret pääsevän liikkeelle ja hänen murtuneeseen mieleensäkin palasi rahtunen elämän ja toiminnan halua.
— Ei me asiatamme vielä jätetä, Tahvo, virkahti hän poikaansa kädestä pidellen, — yhdessä lähdemme nyt kuin hirvikoirat seuraamaan vainolaisen jälkiä ja hakemaan äitisi takaisin…
— Niin on tehtävä, kehoitti Erkkikin. — Ei ne naiset ole maan rakoon painuneet.
— Minne luulette huovien ajaneen? kysyi Matti päättävästi, äkkiä taas
Esko-isännän puoleen kääntyen.
— Täältä kylästä ne tuntuvat häipyneen kahdelle taholle, mutta kenties ne sittenkin pääsivät meidän huomaamattamme yöllä yhtymään. Tiet on niin poljettu, että niistä ei voi saada mitään selkoa, ja me viivyttiin liian pitkään siellä jäällä. Mutta ainakin osa huoveista on ajanut Savoon päin — sinnekö lienevätkin olleet matkalla.
— Sinne ne ovat ajaneet, vakuuttivat toisetkin miehet. — Näimme siellä heidän nuotiopaikkansa…
— Huoveilla on siis sama matka kuin meilläkin, totesivat rautalampelaiset. — Hyvä on, sinne Suursavoon me heitä pian seuraamme.