— Olisi pitänyt … mutta kun niitä tuli kahta kautta! Mikseivät nämä kylässä käyneet huovit yhtyneetkään noihin toisiin…?
— Mene tiedä … vaikka lienevät yhtyneetkin. Ja vaikka vieläkin yhdessä hyökännevät…
— Niin, vara on nyt pidettävä…
Se yö valvottiin Vahvajärvellä ja vartioitiin tiensuita joka taholle, mutta vihollisista ei enää mitään kuulunut. Aamulla palasivat kylään ne naiset ja alaikäiset, jotka metsiin paenneina eivät olleet uskaltaneet vielä yöllä palata. Päivän valjetessa oli tuo rauhallinen, sydänmaan perimmäiseen pohjukkaan kätkeytynyt metsäkylä, jossa nyt yhtäkkiä niin paljo outoja vieraita oli liikkunut, jota hurjat huovijoukot olivat säikähdyttäneet ja jota eilen illalla vielä tuima tappelu tärisytti, melkein ennallaan. Sen väet ryhtyivät vähitellen arkisiin töihinsä, vaikka mielet vielä öisen kuohunnan ja säikähdyksen jälkeen vavahtelivatkin ja vaikka pelästyneitä lapsia oli vaikea rauhoittaa.
* * * * *
Arkitöihinsä ryhtyivät eläjät Eskon suuressa pirtissäkin, jossa huovijoukko näkyi pisimpään elostelleen ja talon ruoilla runsaimmin herkutelleen. Pian siellä Esko-isäntä, joka iästään huolimatta oli ollut asemiesten mukana, kuitenkin järjesti kaikki kuntoon. Mutta talossa vierailleet pakolaisnaiset eivät olleet vielä palanneet, ja itku kurkussa hiihteli Tahvo, joka hänkin yöllä oli ollut miesten matkassa, aamusta alkaen halki lähimmät metsät hakien ja huudellen äitiään ja sisartaan, — niitä ei löytynyt mistään. Nämä pakolaisnaiset olivat olleet, kertoivat talonväet, hyvin hädissään ja pelonalaisia heti tiedon saavuttua huovijoukon tulosta, ja kun muut naiset talosta pakenivat metsään, oli heidätkin nähty pihalla lähtötouhussa, suksiaan hakemassa. Varsinkin oli Elisa-neito ollut levoton ja kuin päästään pyörällä, — hän niin kovin pelkäsi sitä Koskipään Sipiä, joka oli uhannut hänet ryöstää ja jonka tiedettiin olevan huovien matkueessa.
— Ne ovat raukat niin peräti pelästyneet tuon kiertojoukon kylään tuloa, että ovat paenneet kuka tiesi kuinka kauas sydänmaalle, arveli Esko isäntä, lohduttaen surevaa Tahvo-poikaa. — Mutta kyllä ne sieltä sentään palaavat.
Mutta päivä kului iltaan, eikä pakolaisparat palanneetkaan. Silloin isäntäkin huolestui ja pani miehiä seuraamaan kaikkia kylästä vieviä suksenjälkiä, hiihtämään saloa pitkin ja poikki aina peninkulman laajuudelta. Turhaan. Olisivatko menehtyneet pakkaseen, poloiset, vai olisiko … olisiko huovijoukko ryöstänyt heidät matkaansa? Pari rautalampelaisten hevosta oli kylästä hävinnyt, ehkäpä niillä veivät vankinsa…? Ukko tiedusteli kylässä yötä olleilta akoilta, näkivätkö nämä huovien paluun ja oliko heillä muita kuin ne kaksi rautalampelaista hiihtäjää mukanaan. Mutta kukaan ei ollut huovien lähtöä nähnyt, pirteissä piiloilleet vanhukset eivät olleet uskaltaneet ulos pistäytyäkään… Tahvo oli menehtymäisillään surusta.
Viimeisten naistenhakijain joukossa saapuivat sitten seuraavana päivänä kylään Leinosen törmältä Sysmästä salolle hiihtämään lähteneet miehet, Matti-isäntä, Mikko-pappi ja Erkki Pentinpoika. He olivat heikoilla toiveilla lähteneet tietöntä korpea myöten seuraamaan epämääräisiä, usein häipyviä suksenlatuja. Taipaleen varrella olivat heidän toiveensa kuitenkin vironneet, kun he näkivät noiden Erkin vainuamain latujen todellakin johtavan salon halki Vahvajärvelle päin. Ja rohkealla mielellä olivat he, hämäristä laduista enää välittämättä, porhaltaneet suoraan metsäkylää kohden, varmasti uskoen tapaavansa sieltä nyt omaisensa ja armaansa. Silloin kohtasivat he kylän paltaalla nämä naistenhakijat, kuulivat heiltä kaiken, mitä metsäkylässä oli tapahtunut, kuulivat omaistensa todella sukulaistalossa olleen, mutta huovien hyökkäyksen aikana hävinneen, ja heidän muutenkin murtuneet, mutta toivon ylläpitämät mielet ikäänkuin lyyhähtivät läjään. Heille ei ollut, niin nyt tuntui, enää suotu tässä maailmassa mitään armoa eikä lohdutusta…
— Koskipään huovit ne ovat saaneet naisparkamme käsiinsä ja vieneet heidät matkassaan, päätteli Matti, voimatta enää synkkämielisyydessään muuta mahdollisuutta ajatella.