— Tapeltiinhan siinä … kuulitte kai sen … pari miestä kaatuikin meiltä haavoittuneina, — mikä siinä auttoi muu kuin väistyä tiepuoleen, kun teitä ei avuksi kuulunutkaan. Mutta sieltä tiepuolesta tuikimme ryttäreitä tuurillamme, on siellä ainakin yksi hevosraato vieläkin tiellä…
— Ja huovit ajoivat matkoihinsa Hämeen tietä niinkö?
— Niin, niin, sinne ajoivat, minkä kaviosta lähti! Eivät taakseen katsoneet enempää kuin tekään, joiden me näimme tänne jäälle pakenevan kuin teiriparven…
— Hm… Siellä kylässä ei siis olekaan nyt muita kuin se huovijoukko, jonka me näimme? — Tästä pulmakysymyksestä koettivat talonpoikain johtajat päästä selville.
— Ei pitäisi olla…
Varovasti, mutta sydäntynein sisuin, hiihtivät silloin miehet taas yhtenä joukkona takaisin kylään päin, joka hämäränä ja harmajana kuumotti törmältä öistä taivasta vastaan. Olihan heitä nyt koossa sellainen joukko, että he muutaman huoviparven nutistavat, kunhan vain' saadaan selville, missä niitä on…
Kylä oli kuitenkin autio ja äänetön, kun miesjoukko vähitellen, eri kohdista törmälle nousten, siihen palasi, — oli kuin nukkuva kylä. Talot olivat tyhjät, pirtinovet enimmäkseen auki, tulta ei ollut missään eikä eläjiä näkynyt. Naiset olivat lapsineen paenneet metsiin tai niittylatoihin ja palailivat sieltä nyt vasta vähitellen, kun näkivät miestensä jäältä kylään hiihtävän. Käytiin varoiksi talo talolta, tutkittiin kaikki paikat, vainolaisia ei näkynyt missään. Muutamissa taloissa oli leipävartaat pudotettu alas ja leipiä niistä viety, toisista oli viety voita ja suolakalaa tai muuta särvintä. Mutta navetoissa oli karja koskemattomana, aitatkin olivat säilyneet ryöstämättä, — heiniä ja apetta oli vain vähän talleista otettu, muuta häviötä ei näyttänyt tapahtuneen.
Muutamat taloihin jääneet vanhukset, jotka eivät olleet ehtineet pirteistään mihinkään paeta vaan olivat hoidelleet sinne jääneitä, parkuvia lapsia, ne kertoivat nyt palaaville miehille, että huovit olivat vain hetkisen viipyneet kylässä, syöttäneet ja lepuuttaneet hevosiaan, syöneet itsekin ja sitten taas nousseet kiireellä hevostensa selkään sekä ajaneet kylästä pois samaa tietä, jota olivat tulleetkin. Tiukasti olivat he vain kuulustelleet kylään jääneitä vanhuksia sekä niitä paria Rautalammen nuijamiestä, jotka he olivat vangeikseen ottaneet, mutta kenellekään eivät olleet tehneet pahaa.
— Eivät uskaltaneet, kehaisivat nyt yösydännä kylään palanneet johtomiehet, tehtyään tulen Eskon tuvan uuniin ja ryhmittyen taas sen ympärille tarinoimaan. — Näkivät meitä olevan isomman joukon…
— Mutta meidän olisi pitänyt uskaltaa käydä heihin käsiksi, murisivat toiset, näin johtajiaan moitiskellen…