Ei ollut. Tuokion kuluttua palasi Matti Leinonen itse tupaan, ja hänen nuori Tahvo-poikansa talutti sinne köysissä kahta vangiksi saamaansa linnan huovia, joita isä ja poika nyt rehennellen kaikille näyttelivät. Ja Mikonkin eteen nuo kytketyt miehet taluttaen virkkoi Matti vankejaan kiusoitellen ja ylvästellen:
— Nämä miehethän kertovat olleensa Sysmässä asti partioimassa, kehuvatpa olleensa sinun veljesikin, Juhanan, lipullisessa.
— Oliko Juhana äskeisessä ryntäyksessä mukana? kysyi Mikko melkein kuin häveten.
— Ei ollut täällä. Vaan sitä ryntäystä, jonka huovit tuonaan tekivät Vahvajärvelle, sitä oli hän juuri ollut johtamassa, peloittaen kylän puolikuoliaaksi…
— Juhanako siellä … silloinko kun emäntä ja Elisa ryöstettiin, sammalteli Mikko. — Eikö sitä ilkityötä sitten tehnytkään Koskipää?
— Niin, miehet, miten oli sen asian laita? tiukkasi Matti vangeiltaan.
Vangittuja miehiä tutkittiin ja kovistettiin nyt tuvassa tarkempaan ja he kertoivat juurtajaksain, kuinka he Suur-Savosta olivat tehneet retken Juuritaipaleen metsäkylään ja sieltä ajaneet asestetut talonpojat jäälle, naiset metsään. Muutamassa talossa oli siellä ollut pari naista jäljellä, ja ne oli heidän ratsumestarinsa ottanut mukaansa.
— Juhana Martinpoikako? huohotti Mikko aivan hengästyneenä.
— Niin, niin…
— Tunnetteko hänet varmasti, minkälainen mies se on, kyseli Mikko läähättäen.