— Kuinka emme häntä tuntisi, vastasivat vangit kummastellen. —
Iloinen mies, — vaalea leukaparta, arpi otsassa.
— Arpi otsassa, matki Mikko kuin masennettuna ja uteli: — Hänkö otti naiset mukaansa?
— Niin, reessä hän lähti heitä kylästä kuljettamaan, sen näimme, vaikka edellä ajoimmekin, vastailivat vangit, joilta tuota asiata heidän mielestään tarpeettomasti tiukattiin. — Eikö lie vain piloillaan niitä kiusoitellut, lisäsivät he sitten lauhkeammin, — se on sellainen naisten naurattaja…
— Kiusoitellut, matki Mikko epävarmalla äänellä. — Mutta minne hän ne vei?
— Sitä emme tiedä, kai hyvänään piti … vastasivat vangit ivallisesti. — Me ajoimme edellä, sitten yövyimme nuotiolle.
Mutta Matti Leinonen huudahti nyt reippaasti ja rohkaisevasti
Tahvo-pojalleen, joka suurin silmin kuunteli tuota outoa tarinata:
— Hei, Tahvo, äitisi on ehkä pelastettu, vielä hänet löydät! — Ja papin puoleen kääntyen hihkaisi hän:
— Kuule, Mikko, morsiantasi ei olekaan Koskipää ryöstänyt, veljesi on vaimoni ja tyttäreni johonkin pakosalle auttanut. Vielä me häihinkin päästään, jahka herroista on selvä tehty!
Mutta Mikkoa nuo vankien tuomat uutiset eivät rauhoittaneet eivätkä hänen mieltään kirkastaneet. Hän oivalsi nyt kyllä, että hänen kaihottu kaivattunsa ei ollut joutunut Koskipään kouriin, ymmärsi suureksi ihmeekseen senkin, että hänen oma veljensä oli Leinosen naiset korjannut pois Juuritaipaleelta. Mutta mitä varten, missä tarkoituksessa…? Hän oli kyllä tuosta uutisesta ensiksi tuntenut iloa mielessään hänkin, mutta se ilo oli pian muuttunut kalvavaksi epäilykseksi. Hän muisti Juhanankin ilmeisen mieltymyksen Leinosen tyttäreen, muisti hänen väkinäisen naurunsa, kun hän Elisan Mikolle luovutti ja kehoitti Mikkoa pitämään kiirettä… Vilppi oli sittenkin hänen mielessään, Juudaksena hän veljeään jäähyväisiksi syleili…! Sattui tilaisuus, ja hän korjasi avuttoman immen itselleen…
Aivan kiihtyneenä nyt Mikko kimmahti pystyyn, hänen silmänsä paloivat, hän kävi toista vangeista hartioista ravistamaan ja hoki käheästi: