— Väkisinkö lie … se on se ratsumestari komea mies … taisivat lähteä vikisemättäkin…
Leinonen vei jo vangit parempaan talteen ja miesjoukko hajausi siitä mielestään joutavasta kuulustelusta.
Taas istui Mikko yksin äänetönnä ja kalpeana seinärahilla, voitonhuumeisten talonpoikain edelleen toisilleen kehuskellessa voittoaan, niin että yhtenäinen porina kävi pirtissä, ja valmistautuessa taas uusiin retkiin ja taisteluihin. Heitä oli Jumala armahtanut … eipähän häntä… Hänen rikoksensa oli siis vaatinut vielä tämän uuden rangaistuksen, uuden kidutuksen, kaikista kauheimman: sydämeen juottuneen epäilyksen kaikkea sitä kohtaan, jota hän näihin asti oli pitänyt puhtaana ja jalona, omaa veljeään kohtaan, armainta, kaivattua impeään kohtaan! Hänestä tuntui, että tätä raatelevaa epäluuloa hän ei enää kaiken muun kauheuden lisäksi kestä. Mutta hänen on kai kestettävä sekin…
Jo saapui vihdoin Leskisen taloon se toinen talonpoikain Suur-Savon osasto, jota siellä niin jännittynein mielin oli sotaväen hyökätessä turhaan odotettu, ja yhdessä lähdettiin nyt uljain mielin retkeä jatkamaan. Mikkokin nousi jälleen rekeensä, ääneti ja alistuvana, mutta sydämessään haava paljo kirvelevämpi kuin minkä mikään miekka tai nuoli olisi voinut iskeä. Mutta kun Erkki Pentinpoika taas hypähti reen seville ajajaksi, kuiskasi hän, joka oli ollut mukana vankihuoveja tuvassa tutkittaessa, alakuloiselle isännälleen rohkaisevasti:
— Turvaan se on ratsumestari vienyt Leinosen naiset, usko pois! Elä sure heitä enää, Mikko, pelastanut hän on sulle tyttösi Koskipään kynsistä…
— Mistä sen tiedät, Erkki?
— Tunnen veljesi.
— Tunnet … huliviliksi ja naisurooksi hänet toiset huovit tunsivat, huokaili Mikko.
— Vaikkapa sitä olisikin, turvaan hän naiset vei, se vyyhti kyllä kerran selviää…!
Näin koetti Mikko hokea itselleenkin ja vakuuttaa, että eihän hänellä nyt ollut ollenkaan murheen syytä. Elisa on ilmeisesti pelastettu Koskipään kourista … samapa se kenelle … iloitahan hänen siis pitäisi… Mutta sittenkin: epäluulon mustat mujeet häntä edelleen reessä raatelivat, eikä hän saanut sydämensä uutta, kirvelevää haavaa asettumaan eikä arvettumaan.