— Siihen eräsaunaan, jossa viime syksynä olimme yötä.
— Hyvä on. Mikko heitä hakee ja suree. Nouse nyt ja sivalla minut kumoon…
Juhana olisi tahtonut kysellä enemmän veljestään ja Erkin omista retkistä, vaan ymmärsi, että siinä ei ollut aikaa. Ja totellen Erkin käskyä kimmahti hän kärppänä kinoksesta, tölmäsi Erkin kumoon, astui hänen suksilleen ja hiihti vinhasti metsän rintaan, miehiään kohti. Sillä hän näki juuri parin suksimiehen porhaltavan ylös joelta ikäänkuin Erkille avuksi ja tajusi, että hänen oli niiden jaloista jouduttava pois…
Samassa nousi Erkki kinoksesta, sylki suustaan lunta, päristeli ja kiroili synkästi… Ryttäri, ruoja, oli odottamatta rynnännyt päälle, ennenkuin hihna oli solmussa, ja viskannut hänet suulleen hankeen…
— Livisti, kehnolainen, ja suksenikin vei, syötävä…! Mutta jäipä siltä toki hyvä hevonen meille saaliiksi…
* * * * *
Huovit eivät ajaneet talonpoikia sen edemmäs, mutta nämä pakenivat kuitenkin yhtä painoa yötä myöten etelään päin. He olivat edellisenä päivänä saaneet jälkijoukoltaan sanan, että melkoinen sotaväenosasto oli samoamassa suoraan Viipurista heidän selkäpuolelleen Suur-Savoon. Saarrokseen joutumista peläten lähtivät talonpoikain etujoukot senvuoksi palaamaan pääjoukkoonsa. Heidän eri osastonsa olivat viime päivinä Savossa kärsineet raskaita tappioita, he olivat huomanneet toivottomaksi päästä yhtymään Pieksämäeltä tulleeseen nuijajoukkoon, joka pakeni huovien tieltä yhä pohjoisemmas, ja heidän omassa keskuudessaan oli puhjennut erimielisyyksiä. Olavinlinnaa, josta Götrik-ukko kuin hämähäkki taidolla ja tarmolla johti lankojaan, ei heistä kukaan enää uskonut voitavan valloittaa, ja siksi pyrki jokainen osasto omia teitään pelastautumaan taaksepäin sotaväen tieltä niin nopeasti kuin voi. Eilen elettiin vielä niin rohkeissa voiton toiveissa ja ponnistettiin eteenpäin, nyt oli yhteishenki särkynyt ja voiton toivo sen mukana.
Mutta takaisin Putkilahteen palasi Juhana Martinpoikakin unisine huoveineen tuolta öiseltä ottelupaikalta, viedäkseen humalastaan selviytyvälle sotaväelle sen rauhoittavan sanoman, että talonpojat pakenevat minkä kerkeävät. Ääneti ajoi nyt äänettömäin miestensä keskellä tuo muuten aina hilpeä huovipäällikkökin, joka oli saanut oudon ratsun alleen… Taas oli hänen henkensä ollut hiuskarvan varassa, ihmeellinen sattuma oli, että kirvestä hänen päätään kohti kohotti juuri mies, joka viime hetkessä hillitsi iskunsa. Se kaikki vieläkin melkein pyörrytti häntä. Hän oli samalla tavallaan saanut odottamattomat terveiset veljeltään, joka haaveilijana retkeili noiden kapinoivain talonpoikain joukossa… Hänen ajatuksensa iskivät ristikkäin ja harhailivat valtoinaan, kulkivat lapsuuskodin rauhallisille maille ja niiden vastakohtana taas Putkilahden rymyjuominkeihin…
Silloin häntä taas nauratti ja hereten vakavammista mietteistään heläytti hän öisen lumiluonnon keskessä iloisen laulun, johon hänen torkuksistaan heräävät huovinsakin pian yhtyivät.