— Eikä helkkarissa polteta Hannu-herran pappilaa, varoitti toinen. — Sehän on hyvä mies. Ja tässähän ovat nuijapäälliköt ensiksi hirtettävät toisille varoitukseksi.
— Entä ne muut talonpojat…?
— Heillehän luvattiin säästää henki, kuului joku joukosta virkahtavan.
Mutta toiset rämähtivät pilkallisesti nauramaan:
— Vai säästettävä heille henki, että taas pian lähtisivät voutien ja knaappien taloja ryöstämään ja meitä viikkokaupoiksi kinoksissa juoksuttamaan!
— Ei, kuitiksi kaikki! Kapinasta tehdään nyt kerralla selvä tili…!
Mikko kuunteli, kirkon ovella seisten, näitä sotapäällikköjen raakoja keskusteluja, näki hirsipuita pystytettävän petäjäin väliin, kuuli huovien ilkkuvat naurut, mutta ei vielä heti voinut ymmärtää, mitä oli tapahtunut ja mihin siinä varustauduttiin. Hän käsitti kyllä talonpoikain, hetken vastarinnan jälkeen, pappilassa antautuneen, ja älysi, että hän oli joutunut voitonhuumeessaan hummaavain, talonpojille katkeraa vihaa kantavain sotilaitten, vihollistensa, keskelle. Hän tajusi myös oman asemansa vaaranalaisuuden ja talonpoikia kohdanneen uuden onnettomuuden, mutta että siinä kirkonmäellä nyt juuri kädenkäänteessä tehtiin ratkaisua monien kymmenien, ehkä satojen, miesten hengestä, että siellä valmistauduttiin veriseen teilaukseen, sitä hän ei voinut ajatellakaan.
Mutta kotvan kuluttua kuului eräs noista neuvottelua pitäneistä päälliköistä julistavan kirkonmäelle kokoontuville sotamiehille kovalla äänellä:
— Vangit ovat nyt kaikki tuomitut kuolemaan, tuomitut hirtettäviksi tai mestattaviksi kapinoitsijoina esivaltaa vastaan!
Vallitsi hetkisen äänettömyys, raskas, painostava äänettömyys, kirkonmäellä, — oli kuin sotamiehetkään eivät olisi heti saaneet itselleen selväksi, mitä tuo julistus merkitsi eikä miten se heihin vaikutti. Sitten rupesi tuon väen keskuudesta kajahtamaan meluava hyväksymishuuto, — muuhan ei sotilaille sopinut, kiihkeä hurraa… Hehän olivat nyt voittaneet, heidän oli nyt siis kostettava; jos toisin olisi käynyt, olisi heille kai tullut talonpoikain kohtalo…
Mutta kirkon ovella seisova nuori pappi oli — tuloksen älyttyään — tukehtumaisillaan. Hän katseli hätääntyneenä, kuin hukkuva, ympärilleen, ikäänkuin jostakin apua odottaen. Kylminä ja välinpitämättöminä häärivät kuitenkin ihmiset siinä, hänen hädästään välittämättä… Silloin vilahtivat hänen etsiviin silmiinsä yhtäkkiä Juhana veljen hymyilevät kasvot. Tämä ajoi juuri saaresta päin törmää ylös sotapäällikköjen kehään ja samassa näki hänkin Mikon kuihtuneen olemuksen horjuvan kirkon ovella. Heidän hämmästyneet katseensa yhtyivät…