Mutta Mikon kasvot samassa ikäänkuin jääkylmiksi jäykistyivät, hänen silmänsä melkein sammuivat, niissä oli vain kolkko, syyttävä, halveksiva vihan kiilto. Ja hymy jäykistyi silloin Juhanankin hilpeiltä kasvoilta, joista hän tunsi veren pakenevan, ja hänen rinnastaan kohosi huokauksentapainen korahdus, kun hän sanaa virkkamatta siirtyi sivummas toisten päälliköiden taakse…
Tällä välin oli ensi ryhmä vankeja tuotu pappilasta kirkonmäelle. Erästä vangeista, jonka Mikko tunsi muutaman savolaisjoukon johtajaksi, kuulusteltiin siinä muka käräjäpaikalla hetkinen ivallisesti ja sitten vietiin vangit sinne männikköön, jonne hirsipuut jo oli pystytetty. Mikon edessä musteni maailma, hän astui askeleen eteenpäin, hän tahtoi huutaa, julistaa rikokseksi tämä teko, johon sotaväki oli ryhtymässä, mutta hän ei saanut ääntään heti kuuluville. Vihdoin hän, horjahtaen eteenpäin päälliköitä kohti, parkaisi:
— Ettehän toki surmaa näitä talonpoikia… Sehän on mahdotonta, se olisi valapattoutta…
— Hä, kuului silloin päällikköjen joukosta, — mikä se on tämä huutaja?
— Miksei häntä ole vangittu!
Mikko huojui askeleen eteenpäin, huusi särkyvällä äänellä:
— Vangitkaa minutkin, olen yhtä syypää kuin nämä talonpojat ja vielä enemmän…!
— Kuulkaas pappia, — mikä liekin miehiään…! ivaili joku lähinnä seisovista huoveista, ruveten jo Mikkoon käsiksi käymään. Mutta samassa astui Juhana Martinpoika kalpeana esiin ja virkkoi kuin rauhoittavasti:
— Se on hullu pappi — viekää hänet pois!
— Sekö sama, joka äsken kirkossa paasasi, kysyi huovi.