Ja toinen ääni kuului ilkkuen säestävän:
— Kannattaapa nyt vähän juhliakin, sillä tähän se nyt loppui savolaisten nousu!
XVII.
HULLULLE RETKELLE.
Mikkelin kirkonmäen kauhunkuvat olivat kuin tuliraudalla poltettuina syöpyneet Mikko-papin herkkään mieleen ja raatelevasti ne häntä vihloivat, kun hän Erkin rinnalla ajoi tuolta kamalalta törmältä länteen päin pitkälle metsätaipaleelle. Hän oli vaipunut reslan pohjalle kuin horroksiin, mutta oli siltä yhä kuulevinaan korvissaan teilattavain talonpoikain tuskanhuutoihin sekaantuvaa huovien ilkuntaa, ja hän näki koko ajan edessään, vaikka makasikin suljetuin silmin, Leinosen Matin hämmentyneen, hätää huutavan ja poikansa puolesta apua rukoilevan katseen. Ja Tahvon kirkkaat silmät — oi, ettei hän voinut siinä mitään…! Kaikki muut surut ja huolet olivat hänen mielestään häipyneet, muisto Juhana-veljestäkin, jonka hän äkkiä tuolla kauhunmäellä, teloittajain seurassa, oli tavannut ja jota hänen epäluuloinen, sairas mielensä ei ollut voinut veljen silmäyksellä tervehtiä, vaikka Juhana hänet olikin pakoon pelastanut. Kaikki oman hengen vaara, kaikki ryöstettyä morsianta koskevat murheet, olivat hänen tajunnastaan kuin poispyyhityt, siinä asui vain se yksi kaamea kuva — Mikkelin kirkonmäki ja siellä tapahtunut talonpoikain teurastus.
Mutta näistä synkistä, häilyvistä kuvista rupesi yksi hänen sairaassa sydämessään muita selvemmäksi kehittymään, yksi mielle saamaan muotoa, ja siihen hän tarrautui kuin hukkuva pelastuakseen… Hän oivalsi jo, että talonpoikain vapautumispyrkimys oli kaikkialla mennyt myttyyn, että koko tuo epätoivoinen kansannousu oli lyöty maahan. Talonpojat ovat nyt hajoitetut ja voitetut maan joka kulmalla, saarretut surmankierrokseen, niinkuin Nyystölässä ja Mikkelissä, tai tavataan heidät nyt hajallaan kotikylissään, minne huovien rankaisuretkikunnat kai parastaikaa kulkevat. Onko nyt kaikkialla pantava toimeen tuollaisia teurastuksia, onko koko väestö vereen upotettava … tapahtuuko se esivallan käskystä ja eikö tuota julmuutta voida mitenkään ehkäistä…? Mikko tunsi itsensä kuin syypääksi näkemäänsä omain erämaanmiestensä kamalaan kohtaloon … olihan hän heidän mukanaan kulkenut ja heidän erehdystään kannattanut … jotakin olisi hänenkin, joka ansiottaan tuolta surmanmäeltä henkensä pelasti, yritettävä, estääkseen yhä uusia talonpoikaisjoukkoja veriin hukkumasta…
— Mutta mitä? Ja miten…?
Sitä hän tuskaisena reessään aprikoitsi. Keneenpä voisi hän, kapinoitsijoihin liittynyt maalaispappi, mitään vaikuttaa, kukapa yleensä voisi voittajain kostomielen taltuttaa tai pehmentää…? Voittavan sotaväen näki hän noita mietteitä yhä uudelleen hautoessaan, mielikuvissaan vähitellen lopulta personoituvan yhteen ainoaan henkilöön, kovaan ja armottomaan, joka oli heidän kaikkien käskijä ja pää … jonka syystä, jota vastaan, tämä kansanliike oli noussut ja joka nyt oli voittanut, — Klaus Flemingin ankara jättiläishaamu rupesi hänen liitelevissä haavekuvissaan hahmottumaan. Hän säikähti sitä kuvaa ensiksi — viimeksi koko maailmassa voisi hän kääntyä tuon jylhän, kylmän miehen, kansan ja hänenkin sukunsa sortajan puoleen, viimeksi kaikista ihmisistä kai tuon miehen sydän sulaisi tai heltyisi, — eipä se ollut heltynyt koskaan ennenkään, vaikka kansan hätä ja epätoivo oli koettanut sitä hellyttää… Hänkö nyt armahtaisi tai käskisi raakojen, voitonhumalaisten huoviensa armahtaa häntä vastaan nousseita talonpoikia…
— Ei, ei, ei koskaan!
Mutta Mikko-pappi ei päässyt näin vakuuttautumallakaan tuosta sairaaseen sydämeensä kerran kehittyneestä mielikuvasta eroon. Hän koetti järkensä voimalla karkoittaa moisen mahdottoman unelman, mutta se ei enää hänestä lähtenyt. Hänen täytyi yrittää jotakin, se oli nyt kuin käsky, se oli hänen suuri velvollisuutensa, ainoa, viimeinen tehtävänsä enää maailmassa… Hänessähän oli vielä henki, hän saattoi vielä liikkua ja toimia, hänen on nyt toimittava, yritettävä oman henkensä uhallakin, — sehän on vähintä, mitä hän on velkapää tuolle kurjuuteen syöstylle kansalle.