— Minun täytyy puhua marskille, rukoilla, varoittaa… Minun on matkustettava heti Klaus Flemingin puheille, kävi miten kävi…
Hänen järkensä torjui edelleen mahdottomana ja naurettavana koko tuon ajatuksen, mutta hän tajusi sittenkin olevansa sen kahleissa. Se oli hänelle samalla ainoa vapauttava ajatus siitä sielunhädästä, joka häntä niin armottomasti raateli ja jonka kouriin hän tunsi menehtyvänsä…
— Matkustettava on marskin leiriin, missä se vain onkin, vaikka Turkuun asti, astuttava pelottomasti ja kaikki vaikeudet voittaen hänen hirmuisuutensa eteen, kuvattava hänelle, kiroushuutoja säikkymättä, Mikkelin kirkkomäen verityö ja kansan häviö ja pyydettävä häneltä apua ja armoa niin hartaasti ja kuumasti, että se pyyntö häneenkin pystyy…
— Ihminenhän Klaus-herrakin sentään on, hänenkin täytyy voida heltyä…!
Näin rupesi Mikko jo siinä taipaleen alussa, ikäänkuin valtoinaan syöksähteleviä ajatuksiaan sitoakseen, suunnittelemaan tuota matkaansa ja kaikkea sanottavaansa. Se oli oleva hänelle vaikein matka maailmassa, ehkä vaarallisinkin, mutta sepä olikin oleva hänelle rankaisumatka, jonkinlainen toiviomatka, pelastusretki. Hänen oli koetettava tehdä jotakin erehtyneen kansaraukan hyväksi ja sovitettava samalla omat erehdyksensä, vapautuakseen niistä kauheista muistoista ja verikuvista, jotka häntä kiduttivat ja söivät.
Tavallinen syöttötaival oli äänettömässä hiljaisuudessa matkaa tehty, kun päiväsydännä saavuttiin eräälle aholle, samalle, missä Vahvajärvellä käyneet huovit kolmatta viikkoa sitten olivat yönuotiota pitäneet. Siinä seisahdutti Erkki hevosensa, viskasi sille tukon heiniä ja virkkoi reessä istuvalle papille:
— No, nyt nouse suksille, tästä pääset oikoisimmin piilopirtille…
Mikko heräsi kuin unesta, katsoi saattomiestään suurin, tajuttomin silmin ja kysyi:
— Mitä tarkoitat? Miksi pysähdyt?
— Tottahan lähdet nyt Leinosen naisten luo, jotka veljesi tälle salolle on kätkenyt…?