— Ja nyt et enää kansan kohtalosta välitä?
— Vaikka välittäisinkin, en sekaannu enää valtioasioihin. Meidän on hoidettava virkamme, saarnattava oikeaa oppia kansalle ja annettava esivallan hoitaa asiansa.
Tällaisen opetuksen oli verilöylyn läheltä näkeminen antanut Eerolle, — sitä hän ei pyrkinytkään salaamaan. Hän näki kyllä entisen työtoverinsa moittivista, hämmästyneistä katseista, että Mikko tuota käytännöllistä elämänopetusta syvästi halveksi, mutta arveli elämänkoulun vielä kerran antavan Mikollekin saman, selvän opetuksen. Kääntääkseen keskustelun pois itsestään kysyi nyt Eero Markonpoika vuorostaan:
— Entä sinä, Turkuunko olet matkalla?
— Enpä tiedä, menenkö Turkuun asti, vastasi Mikko aluksi vältellen.
— Mene pois sinne piispan puheille, hän antaa sinulle nuhteittensa ohessa yhtä hyvät elämänohjeet kuin antoi minulle: »hoida virkasi, muuhun elä puutu…»
Mikko tahtoi kerralla karistaa entisestä työtoveristaan sellaiset kuvitelmat itseensä nähden ja virkkoi nyt varmasti:
— Minä olen menossa Klaus Flemmingin puheille Tammerkoskelle…
— Mitä sinne, — pistät suotta pääsi karhun kitaan! Vai aiotko pyytää armoa?
— Aion — armoa tavallaan, armoa kansalle, ennen kaikkea ihmisyyttä!