Lyhyesti kertoi Mikko nyt työtoverilleen aikeistaan koettaa vaikuttaa marskiin kansaan kohdistuvan rangaistuksen lieventämiseksi, verivirtain tyrehdyttämiseksi, säännöllisen elämän palauttamiseksi paljo kärsineeseen maahan. Kertoi käsittävänsä tämän yrityksen ehdottomaksi velvollisuudekseen, jonka tieltä kaikkien muiden harrastusten täytyi väistyä. Ja hän innostui lopuksi:
— Tule mukaani, Eero, puhukaamme marskille yhdessä, koettakaamme sulattaa hänen sydämensä, — kaksi voi enemmän kuin yksi!
Mutta Eero oli aivan säikähtäen ruvennut jo virkaveljensä puhuessa kietomaan villavyötä turkkinsa ympärille, — rekeen ja taipaleelle kiirehtiäkseen, — ikäänkuin peläten, että tuo parantumaton haaveilija sittenkin jollakin tempulla saisi hänet sekoitetuksi omiin uhkarohkeihin seikkailuihinsa. Ja ovelle astuessaan virkkoi hän Mikolle, jonka silmät taas paloivat tuon esittämänsä tehtävän virittämää uuden tulen hehkua:
— Minä palaan erämaille kappalaisenvirkaani hoitamaan, — parasta olisi sinullekin, jos enempiä haaveksimatta tekisit samoin. Mutta jos tahdot uskalikkona komeilla ja sekaantua asioihin, jotka eivät sinulle kuulu, niin tee se, mutta sano rehellisesti, mitä todella luulet sillä saavasi aikaan, mitä voittavasi?
— Sitä en tiedä, en uskalla toivoa tuloksista paljoa. Mutta minulla on paino täällä rinnassani, minun täytyy se saada kevennetyksi…
— Sekin paino on ulkokultaisuutta, — tutki sielusi tarkemmin ja palaa virkaasi! Hyvästi!
Sen keskustelun perästä tutki nuori pappi vielä uudelleen sielunsa, koetti erottaa siinä rehellisen pyrkimyksen turhasta kuonasta, koetti riisua ja kurittaa itsensä. Mutta hänen pakottava tunteensa, käsityksensä velvollisuudestaan yrittää jotakin kansan hyväksi, se ei niissä uusissakaan käräjissä muuttunut; hänen päätöksensä pyrkiä Klaus Flemingin puheille pysyi horjumattomana. Ja tämän tapaamisen jälkeen hän ikäänkuin entistä kiihkeämmin tahtoi kiirehtiä tuota päätöstään toteuttamaan, hän hoputti Erkkiä yhä nopeammin jokaisessa syöttöpaikassa valjastamaan uupuvan hevosen, jotta taas taipaleelle jouduttaisiin. Ja Erkki valjasti, mutta teki sen yhä suuremmilla epäilyksillä, kuta lähemmäs jouduttiin Näsijärven ja Pyhäjärven välistä kannasta.
XVIII.
KLAUS FLEMINGIN SOTALEIRISSÄ.
Suomenmaan käskynhaltija ja sen sotaväen päällikkö, Viikin vapaaherra, valtaneuvos, marski ja amiraali Klaus Eerikinpoika Fleming piti Nokian taistelun jälkeen, josta jo oli lähes kuukausi kulunut, sotaleiriään Pirkkalan pitäjässä, Ylisessä Satakunnassa. Siitä keskuksestaan johti hän tarmolla ja taidolla hänelle peräti vaarallisena hetkenä puhjenneen kansankapinan kukistamista ja uhatun, joskaan ei horjahtaneen, valtansa lujittamista. Hän oli sinne koonnut suurimman osan sitä runsaslukuista sotaväkeä, jonka hän Viron sodan jälkeen, vaikka siitä oli kulunut jo pari vuotta, yhä kaiken varalta oli pitänyt aseissa valtansa tukena, ja siitä hän lähetti retkikuntia eri tahoille kukistamaan kapinanpoikasia, missä niitä vielä milloinkin esiintyi. Itsekin oli hän ratsuväkineen tehnyt pienempiä retkiä lähiseuduille kansaa peloittaakseen ja kitkeäkseen siitä viimeisenkin kapinahalun, olipa sitä varten äsken käynyt Hämeessäkin, jonka hän oli todennut jo täysin rauhoitetuksi, — hän ei tahtonut palata Turkuun, ennenkuin maassa viimeinenkin vastarinnan ääni oli vaimennettu. Savossa ei nyt tammikuun lopulla vielä kaikki ollut selvää, jotapaitsi Pohjanmaalta, kansanliikkeen ahjopaikoilta, edelleen kuului jotakin kumeaa kohinaa, vaikka sikäläinen nuijajoukko olikin niin perusteellisesti voitettu ja sen johtajat hirtetty, — muuten oli kapina jo tyyten kukistettu.