— Mutta erehdys on ruhtinaalliselle herralle sittenkin tullut siinä, kun hän pani kapinan yllyttäjänsä liian aikaisin liikkeelle, — näin jatkoi hän ajatuksiaan ääneensä, pureskellessaan silavaa niin tiukasti, että rasva suupielistä tippui. — Nyt meillä on hyvin aikaa täällä talvella kukistaa ja paljastaa hänen vehkeensä, ennenkuin hän itse avovedellä pääsee laivoillaan liikkeelle. Ja siihen mennessä on meillä Uudellamaalla rakennettu uusi; monimastoinen laivasto, jolla taas hänen kesäiset yrityksensä torjumme.
— Luuletko siis Kaarlo-herttuan todella hyökkäävän Suomeen, kyseli hiukan levottomana Laukon pukkipartaherra, viiltäen lohta leivälleen.
— Hän hyökkää varmasti, ellemme me jo sitä ennen ole vesillä, vastasi Klaus-herra tyyneesti ja varmasti. — Sota on välttämätön, ja se alkaa heti avovedellä. Tämä talonpoikain kapina, jonka langat juontuvat Ruotsista meidän päänmenoksi, se on ollut vain pieni sivuhyökkäys; takaiskuksi tarkoitettu, — edessäpäin esiintyy mestari itse kai avonaisemmin. Olisikin tämä takatuuppaus tuottanut meille helkkarinmoista hämminkiä, jos se olisi tullut keväällä, päähyökkäyksen yhteydessä. Luulenpa ruhtinaan nykyisin siellä Tukholmassa aika lailla sadattelevan Pohjanmaan talonpoikia, jotka malttamattomasti jo jouluksi tarttuivat nuijiinsa ja nyt jo ovat maahan masennetut.
Marski puhui harvakseen, mutta varmalla ja voimakkaalla äänellä, ja kaikki hänen liikkeensä ja otteensa todistivat ripeyttä ja ruumiin terveyttä. Eipä olleet tämänkään talven rasitukset näyttäneet häntä kuluttaneen, vaikka hän ikäisekseen oli paljo rasittavia matkoja tehnyt, rehkinyt sotahommissa ja ratsun selässä hankitaipaleita katkaissut. Vuodet ja huolet olivat tosin häneen leimansa lyöneet. Ohkaiseksi oli päälaelta kulunut hänen tukkansa ja hänen pörröinen, ruokkoamaton partansa oli täysharmaja. Harmahtava oli ihokin, mutta kasvot olivat luisevat ja lujat, leuka, joka rotevasti pureskeli ruokaa, oli leveä ja tarmokas, ja silmät, jotka näyttivät sameilta ja tihruisilta, vilkuivat kuitenkin liukkaasti ja valppaasti joka taholle, — hän huomasi kyllä seurueessaan jokaisen liikkeen, jopa jokaisen kasvojen ilmeenkin. Astuessaan oli hän vähän kankea ja kulmikas, mutta se ei ollut vain vanhuuden vikaa, hän oli muutenkin jo luonnostaan hiukan kuin kirveellä veistetty ja höyläämättömäksi jätetty…
— Mutta jos herttua todella keväällä Ruotsista tähän maahan hyökkää, on meidän sitä varten ajoissa pidettävä huolta, että selkämme pysyykin vapaana, jatkoi Knut Laukon herra äskeistä, huolenalaista ajatustaan. — Talonpojat eivät saa täällä silloin uudelleen tarttua tapparoihinsa, siksi ovat he nyt niin perinpohjin nujerrettavat, etteivät enää kykene kynsiään näyttämään, jos tilanne meille kävisikin täperäksi.
— Se on totta, matki Jäppilän herra, — täältä sisämaasta ei saa silloin kuulua hiiskahdustakaan.
— Eikä kuulu, vakuutti marski rauhallisesti. — Talonpojat on jo nujerrettu, mitä työtä vielä on jäljellä, se on vain pientä kotikuria. Ja siinä on tärkeintä katsoa, että he, kun se suuri jytistys alkaa, pysyvät erillään herttuan uusista pauloista.
Murkinan aikana, jota kesti kauan, kävi nimismiehen talossa monenlaisia asiamiehiä, muonituksenhoitajia, matkalle lähteviä airuita, armonpyytäjiä ja muita, joiden asiat sihteeri enimmäkseen toisessa tuvassa ratkaisi, marskia itseään niiden pikkuasiain takia vaivaamatta. Mutta eräs asioilleen pyrkivä tuntui olevan itsepäinen; sieltä eteisestä kuului kinastelua ja väittelyä, — tulokas pyrki tarmokkaasti ja hellittämättä itsensä Klaus Flemingin puheille.
— Mikä se sellainen sisukas mies on, huusi sihteerilleen ruokapöydästä marski, joka tuota jymyä oven takaa kuuli. — Etkö voi antaa hänelle potkua, taikka anna jonkun huovin puolestasi potkaista.
— Potkaista, mutisi Kasper Gröning, joka marskin äänen kuultuaan tuli sisälle tupaan, — se on eräs pappi…