— Ei se saa olla esteenä, uhmaili Klaus-herra, nauraa röhötellen. — On me annettu ennenkin pappien tehdä häränpyllyjä, — nehän ne salaa meitä vastaan vehkeilevät. Mikä sillä on asiana, armonpyyntö, vai?
— Sellaistakin sanoo olevan asianaan … kertoo tulevansa Savosta.
— Vai Savosta, innostui marski, — laskepas sisään se pappi, kuullaan, mitä hänellä on sieltä kerrottavana.
Marski siirsi ruokakulhonsa syrjemmäs, joi pitkän kulauksen olutta ja ojentausi, äänekkäästi röyhtäisten, selkäkenoon seinää vasten, siitä mukavasta asennosta ikäänkuin puoli-ivallisesti katsellen, minkälainen paksu sielunpaimen siellä nyt tupaan työntynee.
Se olikin hento, kalvakka, hyvin epävarman näköinen nuori mies, jonka polvet tuntuivat vavahtavan hänen sisään astuessaan ja jonka silmät säikähtyneinä, mutta samalla intohimoisina, pälyivät kynttilöin valaistuun ruokapöytään päin. Saapunut asiamies, Mikko Martinpoika, kumarsi ja pysähtyi keskilattialle.
— No, mikä olet sinä miehiäsi, mistä kotoisin, urahti marski pöydän päästä, puoleksi uteliaana, puoleksi kiusaantuneena.
— Olen Rautalammen kappalainen…
— Rautalammen, — siinä erämaassa olen pari vuotta sitten käynyt yksiä hirtehisiä kurittamassa, mutta nythän sieltä taas kuuluu Hämeessä asti käyneen kapinoitsijoita. Et ole tosiaankaan siellä hyvin laumaasi paimentanut…
Se ensi ryöppy marskin suusta ei ollut omansa nuoren papin rohkeutta lisäämään ja neuvotonna hän jäikin äänettömäksi, tietämättä miten lähteä suurta tehtäväänsä esittämään, kunnes marski karjaisi:
— Asiasi! Tahdot kai puolustautua, että et muka ole syypää talonpoikain nousuun, mutta minä en sitä paljo usko, — te papit olette monin paikoin kansaa villinneet, teidän asianne on myöhemmin vielä erikseen tutkittava!