— En puolusta itseäni, sopersi Mikko silloin vastaukseksi hiljaisella äänellä, — syyllinen olen kyllä monellakin tavalla, en ole osannut sanankuulijoitani johtaa oikeaan. Mutta itselleni en rukoile armoa, rangaiskaa minua ansioni mukaan, — tuolle eksyneelle kansalle nyt rukoilen armoa, laupeutta…
— Mille kansalle, kenen puolesta puhut, mikä kapinajoukko sinut tänne lähetti, kyseli nyt kipakasti marski, jota asiamiehen ylimalkainen ruikutus ellotti. — Mistä nyt tulet?
— Suur-Savosta…
— No, se on toki selvä vastaus, nyt annas kuulua, mitä sinulla on sieltä kerrottavana. — Milloin sieltä läksit?
— Olen ajanut yötä ja päivää yhteen menoon suoraan Mikkelin kirkolta.
Siellä tapahtunut hirmuinen teurastus ei antanut sielulleni rauhaa…
— Mikä teurastus? — Marski kumartui eteenpäin aivan jo uteliaana kyselemään, sillä noista Savon tapahtumistahan hän juuri oli odottanut tietoja. — Onko siellä ollut taistelu? Milloin? Ja miten siellä kävi?
— Oli taistelu, vastaili Mikko, marskin mielestä liiankin hitaasti. — Viime sunnuntaina, kirkon aikaan; taisteltiin Mikkelin pappilassa, jonne sotaväki saartoi koko talonpoikaisjoukon…
— Ähäs, nyt sinun juttusi rupeaa joltakin kuulumaan, mikset tuota jo heti sanonut, intoili Klaus-herra iloisena tuosta vieraan tuomasta voiton sanomasta. — Vai saartoivat, kerro tarkempaan, miten sitten kävi…?
— Talonpojille oli luvattu henki, jos he antautuvat, mutta heidät mestattiin kuitenkin kaikki… Minä en saata uskoa, että tämä teurastus tapahtui teidän tahdostanne, jalosukuinen herra. Kansa on kärsinyt ja kärsimyksissään erehtynyt, mutta ettehän kuitenkaan voi sallia, että se lopen hävitetään.
— Mitä höpiset … lopen hävitetään! Niskurit ja kapinoitsijat ovat kai vain saaneet rangaistuksensa, ärähti marski. — Onko siellä Savossa kapina jo kaikkialla kukistettu?