— Talonpojat ovat pahasti esivaltaa vastaan rikkoneet, heidän hätänsä on heidät eksyttänyt, vastasi Mikko tuota komentoääntä säikähtäneenä, mutta jatkoi sitten rohkeammin, pakkautunutta sydäntään tyhjentäen: — Mutta salli niiden, jotka taas tahtovat palata rauhassa viljelemään raastettuja maitaan ja köyhissä kodeissaan elämään, salli heidän se rauhassa tehdä! Älä anna enää huoviesi teloittaa noita onnettomia voitettuja viimeiseen mieheen asti, niinkuin Nyystölässä ja Mikkelissä tekivät, älä salli heidän hävittää tätä kovia kärsinyttä kansaa ja sitten istuttaa henkiin jääviinkin niin syvää kauhua ja kirousta, että se vihana ja kostona periytyy vielä vastaisiinkin polviin. Ole armollinen noita erehtyneitä kohtaan … siitä on sinulle oleva siunaus…!
Klaus Fleming oli kuunnellut papin pitkää juttua ensin mielenkiinnolla, sitten taas kärsimättömästi, — häntä ärsyttivät varsinkin Mikon viittaukset siihen, että talonpojilla muka oli ollut liian raskaat rasitukset ja että niiden synnyttämä epätoivo olisi heidät aseisiin nostanut, — itsehän hän syytti kaikesta herttuan vehkeitä ja talonpoikain uppiniskaisuutta. Mutta kun Mikko vielä rupesi jatkamaan:
— Ja ulota säälisi niinkin pitkälle, että heiltä, paljaiksi ryöstetyiltä, vastaiseksi helpoitat majoitusrasitusta ja veroja … silloin kimmahti pörröparta pöydän päästä pystyyn ja jyrisi ukkosen äänellä:
— Hä, mies, sinä puhut päättömiä ja puhut pääsi puhki! — Hänen niskansa oli käynyt punoittamaan, hänen leveä leukansa väkätti hetken ja sitten hän jatkoi karkealla, ilkkuvalla äänellä: — Tämä teerenpoikako tulee meitä neuvomaan, että kapinantehneet pitäisi jättää rankaisematta, kun heidän kavala yrityksensä iskeä puukko selkäämme ei onnistunut…! Ja kun he vihdoin, ryöstettyään ja poltettuaan herrain ja esivallan omaisuutta, joutuvat tappiolle kapinayrityksessään, jota kukistaakseen sotamiestemme on ollut uhrattava henkensä ja vuodatettava verensä, silloin nämä eivät saisi heitä edes kurittaa, vaan pitäisi lähettää kapinamiehet kauniisti koteihinsa, valmistamaan uusia vehkeitä, — ehkä taputtaa vielä olallekin…!
— Ja kaiken lisäksi olisi vielä palkinnoksi kapinasta helpotettava näiden nuijapäiden veroja … säesti Jäppilän herra korkean suojelijansa sisukkaita puheita. Ja hänen Mauno-veljensä kiirehti terästämään:
— Sehän olisi sama kuin kehoittaa heitä: yrittäkää pian uudestaan! Ei, tällä papilla on pää pehmyt — tai liian kiero!
Mutta marski Fleming ei pitänyt siitä, että hänen puheisiinsa puututtiin silloin, kun hän itse oli sanavauhdissa; ja hän humautti tihruisilla silmillään moittivasti liian palvelushaluisiin Särkilahden veljeksiin. Hän puhui usein hyvin laajasanaisesti ja perinjuurisesti ja nytkin otti hän lattialla seisovalle, orvon näköiselle papille oikein olan takaa selittääkseen, kuinka rikollisesti talonpojat olivat menetelleet, murhanneet hänen huovejaan, avantoonkin heitä upottaneet … polttaneet satoja kartanoita, yrittäneet erottaa hänet, kuninkaan edustajan, virastaan ja panna kuninkaan vastustajan sijaan…! Hän kuvasi nuhtelevasti, kuinka he olivat esivallalle uppiniskaisina antautuneet ilkimysten verkkoihin, jotka valtakunnalle turmiota valmistavat, ja uhanneet tulla repimään maahan Turun linnan muurit…
— Ja tämän kaikenko he olisivat saaneet iltikseen tehdä, rankaisematta…! Sellaista viisautta ei sinun, keltanokan, olisi tarvinnut tulla Rautalammelta eikä Savosta meille opettamaan! Kuka sinut on lähettänyt meille tuota lorua jaarittelemaan, — vastaa suoraan ja kiemurtelematta…!
Mikko oli tärissyt kuin vilutaudissa tuota korkean herran pitkää ja vihaista nuhdepuhetta kuunnellessaan. Marskin puheissa oli aina iskevää voimaa, ja voimakkuudellaan hänen sanansa nytkin aivan typerryttivät ja sekoittivat Mikon omat ajatukset ja suunnitelmat. Hän tunsi aivan maahan vajonneensa eikä uskonut enää saavansa sanaa suustaan, — kohtalonsa hän aavisti jo päätetyksi. Mutta kun kiukkuinen herra lopuksi teki tuon suoran, vastausta vaativan kysymyksensä, vastasi Mikko siihen nöyrästi, mutta avoimin katsein:
— Kukaan ei ole minua lähettänyt. Omantuntoni pakosta olen tämän pitkän matkan tehnyt. Olen murjottu mies, sydämeni vuotaa verta, kaikkeni olen itsekin menettänyt … mutta kansan teurastamista en sittenkään voinut nähdä. Minun täytyi jotakin yrittää noiden onnettomain hyväksi. Ja tiesin, että ainoastaan te, marski, voitte pakottaa sotaväen säästämään talonpoikia sukupuuttoon häviämästä.