Samapa se Erkistä oli minne ajettiin, melkein mieluummin hän puolestaan taivalsi suoraan kotisaloaan kohti. Mutta Mikon jatkuva päättäväisyys ja ankaruus, hänen äänetön, jäykkä olemuksensa häntä yhä oudoksutti eikä hän enää malttanut olla kysäisemättä:

— Etkö päässytkään painajaisestasi, vaikka marskin puheille pääsit, — turhako olikin tämä pitkä matkamme?

— En tiedä vielä, oliko se turha, enkä tiedä, pääsenkö painajaisestani kokonaan koskaan, vastasi Mikko huoahtaen. — Mutta sain toki sanoa sanottavani, sain purkaa pakahtuvan sydämeni, ja paljo se sentään helpotti. Mutta suurta tehtävääni en ole sittenkään vielä suorittanut, sitä kestää kyllä ikäni kaiken.

XIX.

SYDÄNMAALLE.

Päiväin pidetessä tammikuun lopulla ja helmikuun alussa rupesi vähitellen pitkälle hiihdolle jouluksi lähteneitä miehiä palailemaan etelästä päin Rautalammen kaukaisiin korpikyliin. Niitä tuli pienin parvin, kaksi ja kolme miestä yhdessä, tuli eri tahoilta, mikä Pieksämäen puolesta, mikä Laukaan kautta hiihtäen, mikä Sysmästä päin. He palasivat nyt, ketkä palasivat, noista »suurista eristä», mutta eivät palanneet korskeina pyyntimiehinä, eivät retkauttaneet, niinkuin tavallisesti eristä tullessaan, raskasta kantamusta pirtin lattialle eivätkä ruvenneet kehuen kertomaan metsäseikkailuistaan eikä parhaista riistamaistaan. Hiljaa ja arkaillen hiihtivät he iltahämärissä metsän rinnasta navetan taakse, hiipivät pirttiin ja nousivat ääneti, uupuneina miehinä, uunille nukkumaan. Eikä talonväetkään kiirehtineet heiltä matkan tuloksia utelemaan, — he olivat näet jo ensimmäisiltä etelästä tulleilta pakolaisilta kuulleet, että hullusti on käynyt taasen, huovit ovat voittaneet, — hyväpä, kun mies toki hengissä palasi…

Sillä useimpiin taloihin ei jouluksi mies palannutkaan eikä toisiin kyliin palannut miestä yhtään. Vielä niitä odotettiin, sillä yksi ja toinen pääjoukostaan poikennut tai partioissa eksynyt ja metsissä kierrellyt mies saapui vielä myöhemmin, ja vielähän Savon latvakylissä taisteluita jatkuikin; mutta palanneet tiesivät monessa tapauksessa kertoa, että turhaan siihen ja siihenkin taloon elättäjiä odotetaan. Mikä oli saanut surmansa Nyystölän pellolla, mikä Mikkelin kirkonmäellä, mikä Juvalla tai Joroisissa, — palaamaan pääsivät vain ne, jotka eivät olleet pahimpiin surmanpaikkoihin joutuneet, vaan olivat sattuneet kulkemaan eri osastoina.

Näissä yleensä jylhän vakavissa salokylissä oli joulun tienoo ja sen jälkeiset viikot eletty eräänlaisessa äkkiä heränneessä yltiöpäisyyden humussa, suuren voiton ja paranevain elämänehtojen kauniissa toiveissa. Olihan huovit ja voudit ajettu pois koko pitäjästä, omat miehet olivat olleet käskijöinä, kun he lähtivät sataisissa joukoissa entisiä ahdistajiaan ahdistamaan, elämänilolla ja rohkealla mielellä oli taloissa kotitöitä tehty… Nyt niissä taas vallitsi toimettomuus ja tahdottomuus, suru ja tuska tai jäytävä levottomuus painoi leimansa koko elämään, taikka vatvoi mieliä pingoittunut odotus, aina sen mukaan, oliko jo tieto tullut isän tai veljen kuolemasta, vai varrottiinko vielä tuota murjovaa tietoa. Kaikkialla, niissäkin taloissa, joihin erämies oli palannut alakärsänä ja nolona, vallitsi synkin epätoivo, eikä vielä osattu ryhtyä mihinkään. Sillä mikä oli nyt taas voitetuilla talonpojilla edessään, mikä oli oleva niiden kohtalo, jotka olivat kapinaan ryhtyneet? Sitä toisiltaan kysyttiin, mutta entisestä kokemuksestahan se jo tiedettiin.

Vielä eivät olleet huovit ja voudit saapuneet näihin erämaankyliin tuomioitaan tekemään eikä sakkoverojaan ottamaan, mutta heidän arvattiin minä hetkenä tahansa saapuvan ja tiedettiinpä kylläkin, millä melulla ja missä mielessä he nyt, kukistettuaan aseisiin ryhtyneet talonpojat, sinne kostajina karauttavat. Silloin ei ole armoa eikä sääliä missään, silloin rakennetaan taas hirsipuita, eikä silloin ole saaliin kiskomisella mitään määrää. Ja silloin ei ole ainakaan kotiin palanneiden nuijamiesten hyvä viipyä kotosalla… Senpä vuoksi olikin ainoa toimi, mihin näihin aikoihin noissa murjotuissa kylissä yleensä kyettiin, se, että niissä pidettiin hätäisiä neuvotteluja, mihin olisi nyt kotikylistä paettava, — paettava niin kauas, ettei huovien kosto eikä rankaisevan esivallan käsivarsi ulotu.

Kovimmin kolhittuja oli Apajan rantakylä. Sieltä oli kaikki miehet olleet etelänhiihdolla ja harvat olivat palanneet. Mutta muutamia oli sentään saapunut Savosta päin ja toinen ryhmä tuli vielä myöhemmin Hämeestä. Nämä miehet tiesivät, että kun huoviroikka erämaille saapuu, saapuu se ensimmäisenä juuri heidän kyläänsä ja tekee silloin heti puhdasta. Siksipä ruvettiinkin jo muutaman levähdyspäivän perästä Apajan ja Kelalan taloista hankkiutumaan uudelle, vakavalle, vaivaloiselle hiihdolle, — pakoon kaukaisimpainkin takamaiden taa ja sydänmaanjärville. Saloa oli toki Rautalammen latva-asutuksen takana vielä niin kaukaista ja niin syvää, että siellä tuskin pisimmän kierroksen tehneet erämiehetkään olivat käyneet, ja ettei sinne mikään voutiroikka osaa. Siellä on, se tiedettiin, suurten soiden ja metsien takana nimettömiä järviä, joiden lahtiin ei ole koskaan katiskaa laskettu ja joiden selkiä ei ole koskaan venheillä soudettu. Niiden välisissä synkissä saloissa, joihin vastaavat Pohjanmaan laidattomat suot ja joissa ei kontiota vielä koskaan ole häiritty, voivat henkipatot miehet rauhassa piillä ja rakentaa uutta elämistä, — sinne he nyt aikoivat paeta! Ja sitä varten nyt kaikissa taloissa kiireellä korjattiin verkkoja ja koottiin kontteihin rihmoja ja kirveitä ja eväitä ja tervattiin kalhoiksi kuluneita suksia. Rinta raskaana, sydän sydenmustana, äänettömästi ja hälinättä näitä varustuksia tehtiin, sillä matkalle lähtijät oivalsivat, että näihin vanhoihin, rakkaihin koteihinsa ei heidän kai tule enää koskaan palattavaksi.