Terävästi tuijotti hän eteensä, ikäänkuin katsellen kauas tulevaisuuteen, laski raskaan käsivartensa ponnella pöydälle ja puhui nyt varsin vakavissaan:
— Se suuri asia, edessä oleva tiukka ja armoton taistelu, se luo jo ennakolta varjonsa moniin nykyhetken ilmiöihin, pieniin jos suuriinkin seikkoihin. Meidänkin on muokattava täällä maata sen taistelun varalta, niinkuin herttua omalla tahollaan tekee, meidän on varattava selkämme vapaaksi, on varustauduttava ottamaan vastaan iskuja edestäpäin ja — iskemään itse. Iskettävä on silloin, piru soi, niin että kypärät ja otsaluut paukkuen halkeavat…!
Honkainen pöytä paukkui, kun kuumentunut mahtimies siihen, aterialta nousten, nyrkkinsä pudotti, mutta ei toki haljennut. Toisetkin herrat nyt nousivat kannujensa äärestä hiukan noloina. He näet eivät voineet oikein seurata Viikin vihaisen vapaaherran viimeistä, kierteistä ajatuksenkulkua, eivät käsittäneet, mitä tuon haihattelevan papin mukana erämaille lähetetyt terveiset saattoivat kuulua siihen taisteluun Kaarlo herttuaa vastaan, joka nykyisin todellakin loi varjonsa kaikkiin marskin ajatuksiin ja tekoihin ja jota he tiesivät hänen hautovan mielessään yöllä ja päivällä. Sen he vain käsittivät, että hankkeissa oli kiivas, leppymätön, ratkaiseva taistelu niiden kahden mahtimiehen välillä, jotka kuninkaan poissaollessa nyt isännöivät Ruotsin valtakunnan eri osissa, ja tämän edessä olevan valtataistelun rinnalla kaikki muu tosiaankin oli arvotonta…
* * * * *
Sillävälin ajoi jo Mikko Martinpoika Pirkkalan Tammerkosken kylästä hyvää vauhtia itään päin. Ajomies, jonka korvat olivat olleet kuumat ja jonka sydän oli pahasti läpättänyt, kun hän nimismiestalon pihalla, huovien ja kaikenlaisen uteliaan aseväen keskellä, aamukauden odotti marskin majataloon puoliväkisin tunkeutunutta pappia, ei nyt pitkän matkan tehnyttä hevostaan säälinyt. Hän löi sitä ohjasperillä lanteille myötä- ja vastamäessä, häntä poltteli halu päästä mahdollisimman pian ja kauas tuolta sotaväen suurleiriltä, jonka lähettyvillä hän ei vieläkään tuntenut henkeään turvalliseksi. Vasta kun puolirupeama näin oli ääneti ajettu, sai läähättävä koni vihdoin astella vastamaassa ja vasta silloin Erkki Pentinpoika kääntyi reen perällä istuvan Mikon puoleen, joka näytti siinä avoimin silmin uinailevan.
— Sinnekö Päijänteelle tästä takaisin ajetaan? kysyi hän mahdollisimman tyyneesti, ryhtymättä vieläkään tiedustamaan Mikon rohkean vierailun onnistumista ja miten hän oli selvinnyt sieltä kontion pesästä.
— Ei, käännytään pohjoisemmas, ajetaan suorimpia teitä kohastaan
Rautalammen erämaille, kotikulmille!
— Ja jätetään sukulaisnaiset edelleen yksin pahaiseen pakosaunaan
Sysmän takaiselle salolle, niinkö?
Erkki katsoi uteliaana Mikkoa suoraan kasvoihin, eikö niissä vieläkään näkyisi järkiinpalaamisen ja entisen arkipapin ilmeitä. Mutta ei, juhlallisen vakavat ja kylmän järkähtämättömät olivat edelleen Mikon kasvot, ja hänen silmissään paloi yhä sama rauhaton lieska, joka Erkkiä oli Mikkelin pappilasta asti vistottanut. Ikäänkuin nöyrästi, mutta varmasti Mikko vastasi:
— Emme saa vielä heitä ajatella, suuremmat asiat ja tehtävät meitä ensin erämaille vaativat. Käännä ensi tienhaarassa pohjoiseen päin, kysellään kylistä tietä…