— Ja kukapa meistä oikein on enemmän tai vähemmän syyllinen, säestivät toiset. — Kaikki annoimme elättihuoveillemme köniin, kaikki oltiin yhtä sisukkaasti tappelemassa…
Miehet eivät papin neuvosta keskeyttäneet valmistuksiaan suurelle hiihdolle, ja naiset seurasivat huokaillen heidän esimerkkiään: panivat tavaroitaan kokoon ja sälyttivät niitä kelkkoihin ja poronpulkkiin. He tahtoivat olla valmiit hiihtämään minä päivänä tahansa, jos vain tieto tulisi sotaväen lähestymisestä. Mutta Mikko-pappi kehoitti heitä vieläkin malttamaan mielensä ja pysymään kotona edes siksi, kunnes hän kirkolla saisi varmempia tietoja sotaväen aikeista.
Itse lähti hän näet kirkolle aloittaakseen uudella voimalla ja innolla työnsä kovia kärsineiden seurakuntalaistensa hyväksi, ryhtyäkseen ihmisenä ja pappina auttamaan heitä uuden, vaikean elämän alkutaipaleella. Siinä rauhan työssä hän nyt toivoi olevansa oikealla alallaan ja voivansa vihdoinkin erehdysten jälkeen toteuttaa kutsumuksensa.
Rautalammen kyliin saapuikin pian Savosta päin viestejä, jotka olivat omansa vahvistamaan tosiksi papin puheet armahduksesta ja elämän palaamisesta terveisiin uomiin. Savonlinnan päälliköltä, vanhalta Götrik Finckeltä, saapui Rautalammelle varsinainen lupakirja, että talonpojat saavat rauhassa ja rankaisematta kodeissaan asua, kun siivolla pysyvät, ja oli sieltäpäin jo palannut jokunen linnan vanki, jolle oli Olavinlinnasta tuon lupauksen vahvistukseksi annettu oikea ruunun vaakunoilla varustettu rauhan-arpa, — kenellä sellainen on, siihen eivät enää muka huovit eikä voutirengit koske. Näin kerrottiin. Ja niitä arpoja oli kuulemma luvattu antaa kaikille, jotka vain lupaavat olla uudelleen aseisiin tarttumatta.
Jo ruvettiin Apajan taloissakin empimään, voitaisiinko sittenkin jäädä kotiin elämään, vanhoille rakkaille ja raskaasti raivatuille maille. Houkutus oli suuri, ja niin pidettiin jo pirteissä uusia neuvotteluja, olisiko purettava pulkat ja kontit ja käytävä vain kotiaholta uusia halmeita aukomaan. Kirkolta lähetti nuori kappalainen siihen kehoittavat terveiset. Mutta samaan aikaan tuli näihin kyliin toisia tietoja, jotka murjottujen mustista mielistä karistivat ja sammuttivat nämä heikot toivonvälkkeet. Tuli Pohjanmaalta viesti, että siellä aiotaan uudelleen rynnistää huovien ja herrain voittanutta valtaa vastaan … kuka sen tietää, milloin ja miten näihin uusiin kahakkoihin erämaillakin taas sotkeudutaan…? Tuli taas kauhunvaltaamia hiihtäjiä Savosta, sikäläisiä pakolaisraukkoja, jotka kertoivat, että sotaväen valtaamissa pitäjissä siellä nyt ryöstetään talonpoikain tavarat puhtaiksi, viedään viimeiset karjantähteet, tyhjennetään aitat … ei ole siellä käytännössä mitään armoa, eivät tehoo mihinkään Götrik-herran jakamat puiset »rauhan-arvatkaan»… Sekasorto on päinvastoin sanomaton, talonpojat ryöstävät toisiaankin… Ja vihdoin saapui samalta kulmalta uusien pakolaisten mukana tieto, että sotaväkeä on tulossa Savosta Pieksämäen kautta Rautalammelle … niitä samoja linnan alapäälliköitä, jotka valoistaan huolimatta Mikkelin kirkolla suorittivat vangittujen talonpoikain teloituksen… Oli jo Pieksämäellä tilattu hevosia näitä sotamatkueita varten, joiden kerrottiin tätä kautta samoavan Pohjanmaalle, sen jo puhjennutta uutta kapinata kukistelemaan…
Silloin oli ainakin Apajan kylän miehille asema ilman muuta selvä: heidän on sittenkin kiireellä painuttava salolle!
— Mistä se armo meille tulisi, jota ei Savonlinnan herra saa omille lääniläisilleen hankituksi, virkkoivat he toisilleen.
— Meitä erämaan miehiä ne huovit ja nihdit enin vihaavat, me olemme muka syypäät toistenkin kapinaan, — nahat he selästämme nylkevät!
— Eivätkä jyvääkään aittoihimme jätä, kun tästä kautta Pohjanmaalle kulkevat. — Uudet tappelut ja kurjuudet täällä ovat edessä, — salolle on meidän painuttava ja pian!
Eikä se päätös enää muuttunut. Siihen jo yhtyi Erkki Pentinpoikakin, joka viimeisiin asti oli pyrkinyt noudattamaan Mikko-ystävänsä hyväätarkoittavaa neuvoa. Kaikki oli pimeätä ja uhkaavaa, mitään toivon pilkahdustakaan ei näyttänyt jäävän niille, jotka halusivat kotitupiin jäädä.