Mutta kun kotipirtin liedeltä tuli sammutettiin ja sen väki muutamana aamuna hiljaa ja raskaasti nousi suksilleen, hiihtääkseen pois lumiseen metsään, silloin poikkesi Erkki vielä joukosta, luvaten tavoittaa sen ensi yönuotiolla. Hän hiihti vielä mutkan kirkolle, sanoakseen jäähyväiset talviselle matkatoverilleen, pitäjän nuorelle kappalaiselle.
Siellä pappilassa hän Mikon tapasikin, kertoi tälle kotiväkensä paosta ja kotitalon jättämisestä autioksi, kertoi lähtevänsä hänkin nyt erämiehenä ja uudisraivaajana aloittamaan kirjavaa elämätään taas uudelta pohjalta.
— Näinkö siis kävi…? virkahti Mikko alakuloisesti, vieraansa istumaan saatettuaan, mutta ei hän sentään näyttänyt tahtovan moittiakaan apajalaisten ystäväinsä päätöstä. Ymmärsihän hän sen syyt.
— Näin kävi, totesi Erkki. — Ja nyt ei sinun meidän kylän väkeä tarvitse odottaa kirkkoosi. Tuskin palaamme vanhoihin koteihimme koskaan, yhteiset matkamme ovat nyt lopussa!
— Aiotteko paeta niin kauas sydänmaille?
— Niin kauas ja niin tiettömäin taipaleiden taa, vastasi Erkki. — Emmekä haluakaan sieltä lähteä tänne, vetämään veroherroja perässämme, pysymme siellä, minne kerran asetumme, rakennamme sinne uuden metsäkylän, josta ei kukaan mitään tiedä, ei ystävä eikä vihamies, — siellä elämme ja sinne kuolemme…
— Aiotteko jäädä sinne kokonaan, ettekö ajattelekaan paluuta? kyseli
Mikko uudelleen ikäänkuin heräävällä uteliaisuudella.
— Näin on miesten mieli, vastasi Erkki. — Kun kerran sinne uudismökit rakennamme, raivaamme uudet halmeaukeat ja asetumme sinne perheinemme asumaan, mitäpä kannattaisi tänne taas palata veromiesten ja ryttärien ryöstettäviksi. Mitäpä se on elämä sen huonompaa sielläkään … se vain ero, että minkä järvestä pyydät tai kaskimaastasi korjaat, sen saat itse pitää ja syödä…
— Mutta entä talonne täällä?
— Ehkä asettuu joskus joku sukulainen sitä viljelemään, — autioksihan se nyt ainakin on hyljättävä.