— Ja aiotte elää aivan erillänne koko muusta maailmasta, ihmetteli Mikko, mutta milteipä kateutta kajahti samalla hänen äänestään. — Ei mitään sielunhoitoakaan, ei kuka kastaisi lapset ja vihkisi avioparit ja hautaisi vainajat…!
— Niinpä ne erämaille lähteneet ennenkin ovat eläneet… Sitten, vuosikymmenien perästä, kun korpikylä on vahvistunut, tulee ehkä jostakin pappi siellä käymään, vihkii vanhat pariskunnat ja siunaa nurmettuneet haudat… Mutta nyt lähivuosiin emme häntä käymäänkään halua, sillä hänen perästään tulisi tietysti heti vouti…
— Mutta muututtehan siten pakanoiksi, väitteli Mikko edelleen. — Eikö teillä ole kaipuuta saada kuulla edes saarnaa joskus…?
— Ehkä on kaipuutakin, mutta paljosta muustakinhan meidän on kieltäydyttävä. Aikomuksemme kyllä oli jättää lähtömme ensi maanantaihin, että vielä kerran ensi pyhänä olisimme saaneet käydä kirkossa ja kuulla sinun saarnaavan… Mutta ei ollut miehillä malttia, sotaväki voi jo siihen mennessä keritä tänne…
Mikko istui kotvan ääneti siinä puolihämärässä kylkeistuvassa, jossa hänellä taas oli pappilassa asuntonsa, istui silmät siltaan luotuina, murheellinen, masentunut ilme kasvoillaan. Sitten virkkoi hän hiljaa:
— Minä en saarnaa enää Rautalammen kirkossa, ehkä en muuallakaan?
— No miksi et? — Nyt oli Erkin vuoro ihmetellä.
— En saa. Kirkkoherra on sen kieltänyt. Hän ei uskalla … kun minä olen ollut kapinaväen matkassa, pelkää siitä kostoa itselleenkin. Hän on jo asiasta kirjoittanut tuomiokapituliin… Minun on täältä pian lähdettävä…
— Lähdettävä täältä? Miksi — juurihan tulit?
— Vanha kirkkoherra ei uskalla antaa minun kauan asua pappilassaan … voin aiheuttaa ikävyyksiä … hän on jo kehoittanut minua ensi tilassa matkustamaan tieheni … pelkää kovasti, ukkopaha!