— Tuoko höyhenhattu! Kosiiko hän sinua morsiamekseen?
— Julmuri, pelkään häntä…
Sillävälin oli jo ratsuherrakin saapunut ulos tuvasta ja käveli nyt alas rantatielle, suoraan neitosta kohti taaskin, puhutellen häntä nyt imelällä äänellä ja tyttöä peipposekseen mairitellen. Mikko oli hiukan neuvoton, kun Elisa taas puoli-itkuisena hänen taakseen hiipi, ikäänkuin suojaa hakien, jotavastoin ahdistaja ei vieraasta vähintäkään välittänyt.
Mutta samassa kuului ääniä nuottarannasta ja ensimmäisenä astui sieltä Tahvo, Elisan nuorempi veli, Matin silmäterä-poika törmälle. Hän kapsahti, niin hentonen kuin vielä olikin, teerevänä pöyhkeilevän ratsumiehen eteen ja kivahti:
— Sisartani herkeä ahdistelemasta, herra!
— Mikäs sinä olet, nassakan tappi, tiehesi siitä! ärähti ratsumies yhä lähennellen uhkaavasti.
Mutta poika seisoi topakasti paikoillaan, ikäänkuin valmiina vastarintaa käymään, ja vastasi rauhallisesti:
— Olen Matti Leinosen poika, ja tässä pysyn.
Ratsumies oli tällä välin jo hiukan talttunut ja hölmistynyt ja virkkoi nyt vain käskevästä:
— Kutsu siis isäsi puheilleni, hänelle minulla on asiaa.