— On niitä majoitettukin, mutta rasitus ei ole vielä raskain niistä, jotka taloihin vakituisesti majoitetaan ja jotka sentään aina voisi mitenkuten saada ruokituksi. Mutta enimmät huovit ja nihdit, jotka väittävät tämän pitäjän olevan heille linnaleiriksi jaetun, eivät täällä asusta, — he elelevät lipullisissaan Hämeen tai Savon linnoissa taikka aateliskartanoissa ja tulevat monasti vuodessa joukolla täältä mukamas saataviaan perimään, tulevat yhä useammin, eikä meillä ole selkoa siitä, kuka heistä on oikeutettu täältä kappojaan kantamaan ja kuinka paljon. Mutta he vievät mitä tahtovat, — tapparaa kun heristävät, niin anna vain pois…! Pahin kiusa on sittenkin näistä oman pitäjän vapaamiehistä ja knaapeista. Maansa on heillä verottomana, itse eivät he ruunulle mitään maksa, mutta meiltä, naapureiltaan, he ryttäreineen ja renkeineen alituisesti vaativat viljaa ja särvintä, — näitä syöpäläisiä on mahdoton täyttää!
— Mitä miehiä ne ovat, ihmetteli Mikko, joka ei ollut kuullut sellaisista mainittavan — aatelisia, vai…?
— Aatelisiako lienevät vai mitä, kiivaili Matti, — sodan siittämiä syöpäläisiä he joka tapauksessa ovat. Ovat entisiä voudinrenkejä, värvääjiä ja muita seikkailijoita, jotka ovat hankkineet itselleen hevosen ja sillä sitten lähteneet sotaan; siellä ovat he ävertyneet ryöstöllä, ostaneet talonpojilta maita ja saaneet niihin knaappivaltakirjan, — kaikki pitää heille nyt olla vapaata! Nyt he kiskovat toisia talonpoikia, kunnes saavat heidät mailtaan, jotka he sitten anastavat ja taas muuttavat verottomiksi. Juovat ja reuhaavat ja ryöstävät yhtenään…
— Mutta onhan maassa laki, tuumi Mikko.
— Ei ole nyt lakia heille. Täälläkin on naapurissani, Koskipäässä, sellainen mahtimies, joka meidät saattaa epätoivoon — roisto!
— Vai oikein roisto?
— Päätä itse, kyllä kai hänestä pian taas kuullaan!
Parin päivän perästä saikin Mikko nähdä tuon pitäjän pahimman kiusanhengen ja tutustua häneen. Leinosesta oli väet nuotalla, Mikko odotteli heitä rannassa juuri kotiin palaaviksi. Silloin ratsasti kolme asestettua ryttäriä pihaan, yksi heistä oikein sulkahatussa ja vallasviitassa, — Mikko arvasi, että tuossa se vihattu naapuri nyt tuli. Se oli herrasteleva, mutta karkeanaamainen ja raakaliikkeinen mies. Helposti siinä tunsi entisen voutirengin, joka oli keinotellut itsensä knaapiksi ja nyt vain tavoitteli oikeata aatelisvaakunaa. Hän astui, veräjällä hevosenselästä noustuaan, komeilevin elein pihalle ja vaati kovalla äänellä isäntää puheilleen. Ja kun Matti-isäntä ei ollut pihassa, astui hän kutsumattomana tupaan, jossa vain pari naista oli kotosalla. Ennen pitkää rupesi sieltä kuulumaan ensin naureskelevaa ja sitten kovenevaa puhetta ja tuokion kuluttua juoksi talon nuori tytär, Elisa-neiti, pelokkaana kuin ahdistettu tevana ulos ja riensi hätäyksissään ikäänkuin Mikon suojaan turvautumaan. Mikko katseli sitä menoa kummissaan, heti älyämättä, mistä oikein oli kysymys. Hän ei tätä talon nuorta neitosta, jonka hän oli lukenut pirtin muihin lapsiin kuuluvaksi, ollut näihin asti paljo huomannutkaan, — nyt hän yhtäkkiä näki, että sehän oli kukoistukseensa puhkeamassa oleva immyt, suloinen ja viehkeä, — häntä se siis oli Koskipään herra tuvassa kiusannut!
— Pakoonko juoksit, Elisa, kysyi Mikko melkein kiihtyneenä neitoselta.
— Niin, kun rupesi ryttäri minua siellä syliinsä istuttamaan…