Näin kävi, että nuoret piispanapulaiset yhtäkkiä joutuivat Turusta, Suomen elämän keskustasta, matkustamaan kauas erämaiden uusiin pitäjiin. Kun piispa heille heti aamulla tämän tiedon antoi, hämmästyivät nuorukaiset aluksi kovasti, yrittivätpä vastaankin väittämään. Heistä oli arvotonta ja raukkamaista, että heidät, jotka selkeästi ja rohkeasti olivat esiintyneet puhdistetun opin puolesta ja olivat valmiit sen puolesta edelleenkin taistelemaan, näin vivuttiin tapahtumapaikoilta kuin pahantekijät syrjään, kauas sydänmaille. Mutta he alistuivat kuitenkin kuuliaisina piispan virkamääräykseen, he olivat häntä tottuneet aina tottelemaan ja kunnioittamaan. Ja ennen pitkää olivat he jo innostuneetkin päästessään vaikuttamaan sinne kirkon ulkosaroille, itse kansan keskuuteen, siellä kylvöä tekemään, sieltä päin herättämään ja nostattamaan innostusta puhdistettua oppia kohtaan, jonka innostuksen virittäminen Turusta päin kävi niin työläästi. Ja tosiasiassa heistä tuntui helpoitukselta myöskin päästä eroon pääkaupungissa punotuista monista juonista, jotka varsinkin Mikkoa inhottivat. — Riehukoot juonet Turussa, sydänmaalta nousee vastavaikutus, intoilivat pian toverukset. Ja piispan käskystä ryhtyivät he heti matkalle valmistautumaan.
Mutta piispan luota oli Martti kiirehtinyt Turun iltapimeitä katuja myöten kotiinsa lopettamaan kirjeensä vanhimmalle pojalleen. Siihen hän nyt lisäsi pari lausetta päivän uusimmista tapahtumista, sekä tiedonannon siitä, että Mikko-veli piakkoin matkustaa Sisä-Suomeen, kulkien sinne heidän alkukotansa, Sysmän pitäjän, kautta ja viipyen siellä muutaman viikon. Ja hän kehoitti Juhanaa jos mahdollista asettamaan syysmatkansa niin, että hän voisi Karmalan vanhassa kylässä tavata veljensä, jota hän ei ollut pariin vuoteen nähnyt.
Nyt oli kirje vihdoinkin valmis aamulla lähtevälle airuelle joudutettavaksi.
II.
VELJESTEN KOHTAUS.
Karmalan vanha, laajamainen talo, joka oli Päijänteen itärannan ensimmäisiä viljelyspaikkoja, oli joku miespolvi sitten jakautunut kahtia. Lahdenpohjassa, Mustanahon alla, oli vanha, matala, ruskeakylkinen tupa vielä jokseenkin niillä paikoilla, mihin suvun kantaisä kerran ensimmäisen kalasaunansa rakensi, ja siellä isännöi tuosta alkuperäisestä korvenraatajasta suoraan polveutuva, juureva, harvasanainen mies, Tuomas, joka väsymättömänä puski maata ja piti kovan työkurin perheessään, muusta maailmanmenosta välittämättä. Mutta synkkämetsäisen Mustanahon taakse, sen toiselle, alavammalle, paisteiselle rinteelle, oli syntynyt uusi, korkeampi ja komeampi pirtti, jonka muuan Karmalan nuorempi, yritteliäs perillinen oli rakentanut siihen Leinosen salmen rannalle. Siitä oli varsinkin sen nykyisen isännän, Matin, aikana paisunut vauraampi, elävämpi talo kuin vanha kantatalo olikaan, — se oli nyt koko pitäjän pulskimpia.
Matti Leinonen, roteva, voimakas, korkeaotsainen uros, oli paljo maailmalla liikkunut, olipa käynyt seurakuntansa puolesta valitusmatkoilla Ruotsissa asti, ja hän oli näillä matkoillaan kuullut ja oppinut enemmän kuin useimmat pitäjäläisensä. Nyt oli hän Sysmän nimismiehenä sekä johto- ja luottamusmiehenä kotikulmansa kaikissa asioissa, — hänen neuvojaan kysymään he tulivat kaikissa pulmapaikoissaan.
Tämän heimolaisensa tilavaan tupaan oli nuori turkulainen pappi Mikael Martinpoika nyt poikennut, ollessaan syyskuun lopulla matkalla uuteen kappalaisenpaikkaansa Rautalammen erämaille. Isänsä neuvosta oli hän kyllä ensiksi ajanut vanhaan Karmalaan, mutta tästä matalasta tuvasta, jonka isäntä oli ylen harvasanainen ja yksivakainen turpeenpuskija, oli hänet kohta opastettu nimismiehen luo ja tämän vierasvaraisessa talossa hän viihtyi viipymään useampiakin päiviä. Siellä odotteli hän veljeään, jota isä oli kehoittanut nyt Sysmässä käymään, siellä piti talon pyylevä emäntä häntä ruokien puolesta hyvänä ja siellä toimekas Matti-isäntä pidätteli häntä mieluisana vieraanaan ja tarinatoverinaan. Matti halusi tarkoin kuulla kaikki Turun kuulumiset ja kertomukset Klaus Flemingin ja Ruotsissa valtaapitävän Kaarlo-ruhtinaan välisistä riitaisuuksista ja sotavalmistuksista. Pitkään he juttelivatkin pimeinä syysiltoina takkatulen ääressä ja heidän ajatuksensa maailman menosta kävivät pääasiassa samaan suuntaan. Ei olleet nyt asiat Suomessa oikealla tolallaan…
Matti-isännälläkin oli näet vihiä tai aivoitusta siitä, että jotakin myryä on ennen pitkää tämän kaiken johdosta tuleva, — ennen kaikkea siitä, että Klaus-herran komento käy maassa sietämättömäksi. Hän oli jo viime talvena, valitusmatkallaan ollessaan, tavannut miehiä maan eri osista, varsinkin Pohjanmaalta, ja kaikki he olivat olleet lopen tuskastuneet maakuntiin sijoitetun sotaväen majoittamisesta. Asema oli sen jälkeen kuukausi kuukaudelta yhä kärjistynyt hänen omallakin paikkakunnallaan, missä Flemingin raaistuneet sotilasparvet yhä tiheämpään kulkivat vaatimassa ja viemässä talonpojilta aina vain uusia veroja. Hän itse oli nimismiehenä alituisesti joutunut niiden kanssa rettelöihin. Talonpojat nääntyivät tuon rasituksen alle ja napisivat, sotaväki uhkasi tutkaimella, jos ei sille heti muonaa annettu, — sitä ei voinut iankaiken jatkua!
— Onko siis tännekin ryttäreitä majoitettu, kyseli Mikko heidän näistä asioista tarinoidessaan.