— Mitä on siis tässä tilanteessa tehtävä, hätäili Martti, joka taas muisti marskin erityisen epäsuosion häntä ja sukuaan kohtaan.
— Niin, ikävä juttu! huokaili piispa. — Haluttomasti luopuisin luotetuimmista apulaisistani, mutta pelkään, että nämä nuoret papit ovat nyt kiireellä toimitettavat joksikin aikaa pois Turusta, marskin kätten ulottuvilta. Koetanhan tietysti heitä puolustaa ja suojella, mutta tiedäthän asemani … on varmaankin parempi ajoissa väistää pahinta…
— Hyvin ymmärrän, myönteli Martti, — minnekähän sen pojan nyt toimittaisi! Hän punoi päätään alakuloisena, sillä hän ei olisi kernaasti eronnut nuoremmastakin pojastaan, joka oli aina ollut hänen silmäteränsä. — Pitäisiköhän se koettaa lähettää Ruotsiin asti?
— Ehkei sentään, lohdutti piispa. — Antakaamme pojille virkamääräys joihinkin etäisempiin maalaispitäjiin … kappalaisiksi tai apulaisiksi sinne; oleskelu maalaisrahvaan keskuudessa voi tehdä heille muutenkin hyvää, ja työalaa on kyllin sielläkin. Upotkoot sinne joksikin aikaa, siellä käyttäkööt ylitsevuotavaa intoaan, kunnes olot täällä taas rauhoittuvat.
Tuuma oli Martista hyvä, sillä eipä ollut hän varma, etteivät nuo nuoret huimapäät Turussa sotkeutuisi vielä uusiinkin selkkauksiin, — kovasti oli Mikko jo uhmaillut. Hän vain tiedusteli piispalta, minne sopisi Mikon nyt lähteä.
— Katsotaan, missä meillä onkaan nyt paikkoja auki. Niin, Rautalammen erämaanpitäjässä on tyhjinä parikin paikkaa; emäpitäjään tarvitaan kappalainen, se on liian laaja yhdelle papille, ja Laukaan kappeliin tarvitaan oma pappinsa. Lähetetään pojat sinne … ne on kyllä kaukaisia paikkoja…
— Ei se tee mitään, Mikolla on sielläpäin sukulaisiakin…
— Hyvä, hän saa lähteä Rautalammelle, vaikkapa jo huomispäivänä, laitan heti määräyksen kuntoon, — Eero Markonpoika saa matkustaa Laukaalle.
— Ja siellä erämailla ovat pojat tallella?
— Jos heitä marski kyselee, ilmoitan, että olen heitä jo rangaissut, — saan sitten itse taas ottaa vastaan vihat…