— Ei ole tarvis aina puhua kaikkea, mikä on oikein, ei varsinkaan Klaus-herraa vastaan. Hänellä on omat oikeusmittansa, ja ellen häntä väärin tunne, tulee puheistasi vielä jälkipuheitakin…
— Tulkoon, kärjistyköön ristiriita, sitä nyt soisinkin, voidakseni vaikuttaa kansassa jotakin tehokkaampaa, herättää untelot ihmiset… Muuten olen piispan enkä marskin alainen.
— Ja luulet hänen välittävän enempää piispasta kuin valtioneuvoksista, joita hän ajaa neuvotteluistaan ulos, huudahti isä. — Hän pistää jos tahtoo liian puheliaan pappismiehen linnansa tyrmään, ja siellä et vaikuta mitään…
— Mutta silloinpa kaikki näkevät, kuinka hän kohtelee puhdistetun opin pappeja. Täällä on vielä taisteltava…!
Näin uhmaili nuori pappi uskonnollisessa innossaan ja siinä taistelu-uhmassa hän lähti vanhempainsa kodista. Mutta Martti jäi mielessään hautomaan tuota kapitulin kokousta, ja kuta enemmän hän sitä mietti, sitä levottomammaksi hän kävi. Ja vielä syysillan hämärässä lähti hän vasten tapojaan uudelleen ulos, suunnaten kulkunsa piispalaan. Hän tahtoi jo verekseltään tavata vanhan, teininaikaisen tuttavansa, itsensä Ericus-piispan, saadakseen häneltä selon, kuinka varomattomasti nuorukaiset todellakin ovat mahtaneet marskia vastaan esiintyä, onko Mikko ehkä puhunut päänsä puhki…
Piispa Erik Sorolainen, vanttera, karkealuinen, keski-iän mies, istui työhuoneessaan, johon takkavalkea oli sytytetty, yksin kirjoituspöytänsä luona, papereittensa ääressä, mutta töihinsä kiinni pääsemättä. Taas tänään oli häntä häiritty noissa hänelle mieluisissa kirjoitustöissään ja hänen mielenrauhansa oli särjetty, — sitä vartenko tuo outo kokous lie järjestettykin! Ja kun nyt jälleen hänen ovelleen koputettiin, kävi hän itse aivan huolestuneen näköisenä avaamaan, varoen uusia Jobin sanomia. Nähdessään Martin siinä kainalosauvojensa varassa hän toki rauhoittui ja hänen leveille, rehellisille kasvoilleen levisi ystävällinen hymy. Ei mikään marskin heitukka, vanha teinituttava vain…
Mutta huolenalainen ilme hälveni vain hetkeksi piispan kasvoilta. Hän istahti nojatuoliinsa, heitti patalakin päästään pöydälle ja harasi harventunutta tukkaansa, — arvasi jo, mille asialle Martti oli tullut. Ja Martti tiesi, että tuo hänen kunnianarvoisa nuoruudentuttavansa oli sangen onneton, monelta taholta vatvottu ja vaivattu ihminen, niin ylhäinen piispa kuin olikin. Hän oli aikansa ristiaallokossa koettanut sovitella ja rakentaa rauhaa, siihen oli hän elämäntehtävänsä omistanut, mutta se hänen pyrkimyksensä oli tuottanut hänelle aina vain uusia kärsimyksiä, pettymyksiä ja nöyryytyksiä. Monta kertaa oli hän liian sovinnollisuutensa vuoksi ollut menettää hiippansa eikä hänellä virassaan paljo vaikutusvaltaa ollutkaan. Hän oli opissaankin koettanut mukautua ajan eri repiviin suuntiin niin pitkälle kuin hänen omatuntonsa oli sallinut, mutta sillä tavoin ei hän ollut saavuttanut luottamusta millään taholla. Takavuosina oli hän melko pitkälle hyväksynyt ja omaksunut Juhana-kuninkaan puolikatoolisen liturgian, — nöyryyttävää oli hänen sitten ollut siitä luopua, kun Juhanan kuoltua taas vaadittiin selviä, luterilaisia suuntaviivoja. Upsalan kokouksessa oli hän pari vuotta sitten ollut läsnä ja allekirjoittanut sen ankarat, protestanttiset päätökset, mutta siitä hän tietenkin taas oli joutunut katoolisen kuninkaan ja Klaus Flemingin epäsuosioon, — viimemainittu oli häntä usein ja monella tavalla nöyryyttänyt. Joku vuosi sitten oli Fleming itsessään tuomiokirkossa, kirkkorahvaan läsnäollessa, hänet raa'asti haukkunut, kun Ericus ei suostunut asettamaan kirkkoon takaisin kaikkea sen entistä, paavillista prameutta, olisipa omin käsin lyönytkin piispaa, ellei siinä joku hänen omaisistaan olisi ehtinyt väliin. Tuo raaka kohtaus oli niin järkyttänyt rauhaarakastavan piispan mielen, että hän vieläkin vapisi marskin lähettyville joutuessaan. Mutta hänen uskollisuutensa Upsalan kokouksen päätöksiä kohtaan, ja se vaino, jonka alaiseksi hän tämän johdosta joutui, ei ollut vapauttanut häntä kiihkoluterilaistenkaan epäluuloista, jotka aiheutuivat hänen entisestä sovittelupyrkimyksestään, ja niin oli Ruotsin uusi arkkipiispa lähettänyt hänelle apulaiseksi, mutta samalla jonkinlaiseksi tarkastajaksi, puhdasprotestanttisen papin, Pietari Melartopaeuksen, jonka tuli valvoa, että Suomessa Upsalan rajuimpiakin päätöksiä tarkasti noudatettiin. Tämä epäluottamus häntä katkeroitti, mutta vielä enemmän kiusasi häntä se, että maltiton kirkonmenojen karsinta teki hänen suhteensa kansaankin karsaaksi. Sille kuiskailtiin, että Herran vitsaus, kato ja köyhyys johtuu siitä, että kirkoista oli riistetty pyhät kuvat ja sakramentit…
Nämä vanhan teinitoverin monet kiipelit ja vaikeudet muistuivat Martin mieleen, kun hän kuuli piisparaukan siinä yksinäisenä työhuoneessaan huokaavan ja valittelevan, että häntä, joka tahtoi kaikille hyvää ja koetti tasoitella aikansa tarpeettomia särmikkyyksiä, näin joka taholta potkittiin ja revittiin ja vedettiin yhdestä ristiriidasta toiseen. Ei ole tosiaan kadehdittava tuo korkea kirkollinenkaan asema…
Tällävälin olivat he päässeet käsiksi siihen asiaan, josta Martti oli tullut piispan luo puhumaan. Ericus oli jo itsekin ollut levoton nuorten apulaistensa liian kuuman esiintymisen johdosta tuossa kapitulikokouksessa, — se hillitön mieli on heissä Pietari Melartopaeuksen yllytyksen tulosta, valitti hän, — eikä hän tosiaankaan ollut varma, ettei Mikaelin kiivas puhe voisi aiheuttaa hänelle ikävyyksiä.
— Marski on nyt mahtavimmillaan, hän on tänä samana päivänä jo Turun linnassa ottanut aatelisilta ja sotaväeltä uuden uskollisuusvalan, vaatien heitä seuraamaan itseään ketä vastaan tahansa. Hän ei nyt suvaitse mitään tekojensa arvostelemista…