— Heikosti esiintyi, muiden täytyi terästää…
— Vai muiden … kai siellä Eerokin taas riehahti. Entäs sinä?
Mikko katseli kainostellen ja puoleksi katuvaisena maahan.
— Puhuinhan siellä vähän minäkin…
— Ai, ai, poikani, nuhteli isä ihan vakavissaan. — Sinun ei olisi ollut mentävä Klaus-herran kanssa sanakarttua vetämään. Hän on pitkämuistinen eikä muutenkaan rakasta meidän sukuamme. Mitä puhuit siellä, Mikael, ethän vain kiivaillut?
Ukko uteli näitä ihan huolestuneena, vaistoten, että Kuitian herra kyllä käyttää pienimmänkin varomattomuuden vanhan kostonsa aiheeksi. Mutta Mikko vastasi rohkeasti ja innostuneesti:
— Tietysti kiivastuin, kun siellä ruvettiin kansan edessä meistä papeista pilkkaakin tekemään. Kokouksessa syystä valitettiin tätä uutta komentoa, esimerkiksi sellaistakin raakuutta, että sotamiehet kerran olivat viskanneet luterilaista kuvain kielto-oppia toteuttavan papin alas kirkon kiviaidan taa. Marski sille vain nauraa hohotti ja neuvoi viskaamaan papin vielä voimakkaammin takaisin. Minkälaista esivallan suhtautumista maassa laillistettuun ja ainoaan lailliseen kirkkoon tämä on! Sellainen sukkeluus tietysti huvitti kadulta kerättyä väkijoukkoa, sekin nauraa röhötti, mutta silloinpa laukesin minä puhumaan, osoittaen, että tämä ei ole ainoastaan pappien vaan uskonnonkin pilkkaamista…
Isä puisteli päätään:
— Esiinnyit siis suoraan marskia vastaan, sen hän on pistänyt hampaankoloonsa!
— Mitä, enkö puhunut oikein, isä…?