— Sen hän kyllä tekee, myönsivät toiset varovasti. — Mutta mikä tästä tulee…?
Näin ne vanhat sotakarhut siellä kellarin syvänteessä väittelivät, usein kiivaastikin, ollen monesta asiasta eri mieltä keskenään. Toiset, useimmat, ihailivat vanhaa sotakenraaliaan, amiraalia ja sotamarskia, ja olivat valmiit hänen puolestaan vieläkin vaikka tuleen menemään, toiset taas arvelivat asiain menevän hullusti ja arvostelivat terävästi nykyistä komentoa. Väliin he siinä haarikan ääressä kimpausivat ja saattoivat aivan suuttuneina erota, kumminkin parin päivän perästä taas parhaina ystävinä tavatakseen toisensa samassa kellarissa ja jatkaakseen samoja kiistojaan.
Martti-vanhusta ne kiltanretket aina virkistivät. Hän ei paljo ottanut osaa väittelyihin. Kaikki tiesivät, miten marski oli häntä kohdellut, eivätkä sitä hyväksyneet ja tiesivät myös, että Martin oli näistä asioista puhuttava varovasti. Mutta hän kuunteli ja nautti, ja kerta kerralta hänelle ikäänkuin selveni asema: Tästä menosta ei tule lopulta mitään hyvää, asiat sotkeutuvat, olot huononevat, kerran se tulee mahtavalle marskillekin tilinteon päivä, olipa hän kuinka kova ja tarmokas tahansa. Mutta näistä päätelmistään ei hän mitään puhunut, hän hautoi niitä vain yksin ja hiljakseen.
Hilpeällä mielellä, kuulemiinsa tyytyväisenä, käydä kuupitti Martti nytkin illan hämärässä Kiltan kellarista kotiinsa Aningaisiin, söi Kertun kanssa kaalikeittonsa ja valmistautui lopettamaan Juhanalle Savonlinnaan menevän kirjeensä, saadakseen sen aamulla itärajalle lähtevälle airuelle. Silloin saapui Mikko-poika kokouksesta, syöksähti kuin rajuilma tupaan, hengästyneenä, huohottaen ja paahteissaan. Rahille istahtaen puhkesi hän puhumaan:
— Oikein arvasimme, isä, Eeron kanssa, taas oli punottu juoni Lutherin oikeaa oppia vastaan. Nyt se Kuitian herrakin vasta oikean karvansa paljasti, hän ajaa nyt aivan avonaisesti paavin oppia Suomeen!
— Senkö tekee, hymähti isä poikansa rajattomalle kiihtymykselle. Mutta hän huomasi samassa Mikaelin pingottuneista kasvoneleistä, että asia oli tällä kertaa hänelle erityisen vakava. — Paavillisuuden palauttaminenko siis olikin asiana tuossa kokouksessa, jonne markkinarahvasta oli kutsuttu koolle?
— Kokous oli järjestetty piispaa ja meitä pappeja vastaan, vastasi nuori pappi vaimenneella, tärähtävällä äänellä. — Sen älysin heti saapuessamme, kun kuulin, mitä eräs marskin heitukoista markkinarahvaalle esitti. Kansaa loukkaa muka se, että kuvat on riistetty pois sen kirkoista ja vanhoja juhlamenoja karsittu, ne pitäisi palauttaa takaisin … se on kuninkaankin tahto. Ovelaa puhetta, kun kuulijoina oli vain oppimatonta kansaa, joka ei uskonnosta paljo muuta älyä kuin ne kuvat ja ulkomuodot. Ja nämä vähätietoisimmat rupesivatkin kannattamaan tohtori Samuelin ja marskin juonta, — Klaus-herra itsekin suvaitsi näet puhua siellä kapitulissa tästä »kansan oikeuksien polkemisesta». Se oli kaikki niin nurinkurista, lopen viheliäistä…
— Rauhoituhan poikaseni, tyynnytti isä. — Klaus-herra on toisinaan suuri komeljantti, sen olen kauan tiennyt! Mutta hänen paavillinen kiihkonsa on vain pinnallista eikä sellaisena ylen vaarallista, se on vain sekin välikappaletta hänen maalliseen mahtavuuteensa. Vanha kettu pyrkii näillä kiusallisilla tempuilla hierautumaan oppimattoman kansan suosioon, jonka hän julmuudellaan muuten on menettänyt, niinkuin toisaalta kuningas Sigismundinkin suosioon, voidakseen sitten sitä tehokkaammin täällä ajaa omapäisiä, sotaisia suunnitelmiaan. Mutta talonpoikiin nähden se ei onnistu; kansa vihaa häntä ja hänen komentoaan.
— Sama käsitys on piispallakin, ja siksi hän pysyi kokouksessa varsin rauhallisena. Mutta se on liikaa herkkäuskoisuutta…
— Eikö Erik-piispa esiintynyt marskia vastaan, kysyi Martti uteliaana.