Siellä kellarissa oli nytkin vanha pöytäkunta koossa, melkein kaikki mikä mitenkin raajarikkoisia miehiä. He olivat sotavanhuksia, jotka olivat vuosikymmeniä olleet mukana Juhana kolmannen pitkällisissä sodissa, minne tuhansia Suomen miehiä oli jäänyt, mutta mistä nämä äijät olivat, joskin siipirikkoina, henkensä pelastaneet ja nyt köyhän eläkkeensä varassa elelivät pääasiallisesti edesmenneissä muistoissaan.
Näitä sotamuistojaan he nytkin pohtivat kiltan hämärässä syvänteessä, niiden valossa arvostellen nykyistä maailman menoa, joka heistä tietysti oli entistä huonompaa.
— Marski on taas Turussa laivastoineen ja sotaväkineen, saattepa nähdä, että asiat taas lähtevät luistamaan, puhui joku juureva harmaaviiksi kannua kalistellen. — Tästä taas toiminta alkaa!
— Mitä sellaisesta sotaväestä, joka on hajallaan ympäri maan talonpoikia kiskomassa, intti toinen arpinaama sotavanhus halveksuen. — Se saa pian puolustaa itseään talonpoikia vastaan, jotka ovat totisesti ärtyneet, lisäsi kulauksen otettuaan mies, joka oli nykyiselle komennolle käärmeissään siitä, että hänenkin oli vaikea saada vaivaisia eläkekappojaan.
— Talonpoikain täytyy alistua, kyllä marski siitä huolen pitää, riiteli Klaus-herran ihailija. — Katsokaas: kun sotaväki vuodattaa verensä esivallan puolesta, täytyy niiden, jotka saavat kotona rauhassa raataa, antaa sille kyllin syötävää ja — juotavaakin.
— Minkä esivallan, tiukkasi arpinaama. — Sehän tässä onkin solmunpaikka, kun esivaltoja on kaksi, toinen Ruotsissa, toinen Puolassa, ja ne hankaavat vastakkain.
— Ja kolmas Suomessa, pisti väliin Martti, joka juuri oli seuraan istahtanut.
— Niin, oikein, säesti eräs silmäpuoli sankari, jonka ainoassa silmässä paloi ihasteleva tuli. — Meillähän on täällä vain yksi esivalta, oma marskimme, mitä me muusta välitämme. Hän on meitä ennenkin kunnialla johtanut, hänen kouransa on luja, — jos hän käskee, tartun vieläkin tapparaan, vaikka en toista puolta maailmasta näekään, tartun vaikkapa itse paholaista vastaan!
— Ja myöskin Ruotsin hallitusta vastaan, ivaili arpinaama kirpeästi, — mitä sellaisesta sotakomennosta lopulta kasvaa, kurjuutta vain kaikille!
— Hä, väitätkö Klaus-herran vievän meidät kurjuuteen, — luukasa, puhupas pienemmällä suulla, kun hänestä on kysymys! Se herra tietää mitä tahtoo!