Erkki ymmärsi, mihin hänen raskasmielinen ystävänsä tähtäsi noilla epämääräisillä, mutta katkerasti särähtävillä sanoillaan … siinä se haava taas oli aukinaisena! Mikko ei ilmeisesti voinut karkoittaa mielestään kalvavaa epäilystään sen johdosta, että hänen tyttönsä oli lähtenyt hänen huovi-veljensä matkaan ja sen ilomielellä tehnyt… Se oli kaikki, koko elämä, nyt taas Mikkoon nähden umpimutkassa ja umpisurullista … surkeampaa kuin saloon painuvain kohtalo! Erkin olisi pitänyt siinä nyt sanoa kiireiset jäähyväisensä tuolle entiselle matkatoverilleen ja rientää hakemaan sovitulta aholta kyläläistensä ensimmäistä yönuotiota, mutta hänen oli vaikea tuolleen jättää tätä avutonta nuorukaista, jota hän monien vaikeiden retkien varrella oli hoivannut. Mikko huomasi silloin Erkin neuvottomuuden ja virkkoi melkein naurahtaen:
— Lähde sinä vain hiihtämään toisten apajalaisten luo, etteivät sinua liian kauaksi jätä. Kiitos entisistä yhteisistä retkistä, tottapahan minä tästä johonkin joudun…
— Mihin joudutkaan, liian herkkämielinen mies! murisi Erkki. —
Käräjiin sinut vielä vievät ja tyrmään…
— Vaikkapa niinkin, se lie silloin niin sallittu…
— Mutta minäpä en sitä salli! — Ja äkkiä seisaalleen ponnahtaen, ikäänkuin äkkipäätöksen tehtyään, huudahti Erkki: — Sinä lähdet meidän mukana sydänmaalle hiihtämään, sinne perille asti…
— Teidän vaivaksenne … ei ole minusta teille apua!
— Tule papiksemme sinne korpeen, — vaikkapa seurakuntasi pieneksi jäisikin. Siinä elät, missä mekin…
Mikon sairasta mieltä tuo ehdotus heti viehätti ja hurmasi. Yhdellä kertaa hän siten katkaisisi kaikki ongelmansa, häviäisi pois koko asutuilta mailta, niinkuin nuo pakenevat talonpojat… Ei tarvitsisi hänen enää kantaa huolta menetetystä virastaan eikä uudesta paikkapaikasta, ei vaivata piispaa anomuksilla … eikä myöskään kiusata itseään eikä tyttöään tyrkyttäytymällä hänelle. Kaikki solmut selviäisivät, hän olisi haudattu salolle, eikä siitä haudastaan koskaan enää nousisi…
Hänen nykyiseen tilanteeseensa ja mielialaansa ei mieluisampaa ratkaisuehdotusta olisi voinut tulla. Hän häviäisi hiljaa pappilasta, puhumatta sanaakaan pelonalaiselle kirkkoherralle, jonka hän siten vapauttaisi kaikista huolista… Siellä salolla huolehtisi hän vain noiden hyvien tuttavainsa, erämaan talonpoikain, sielunhoidosta ja pääsisi siten kerrankin lähelle tuota kansaa, jonka sielunelämään ja ajatusmaailmaan hän ei vielä kaikesta huolimatta ollut päässyt syventymään. Kerrankin täysin reipastuneena hän uunin luona seisovalle ystävälleen virkkoi:
— Minä lähden matkaasi, Erkki, lähden apajalaisten kanssa sydänmaille, jos vain he minusta huolivat!