— Kun kestänet sitä taivalta tehdä, mikä edessä on, ja maata viikkokausia havuilla rakotulen ääressä…
— Minä kestän, olenhan jo tottunut…
Kiireellä rupesi Mikko keräämään vaatteitaan ja muita vähiä tavaroitaan konttiin ja selkälaukkuunsa, joista Erkki otti toisen oman taakkansa lisäksi hartioilleen. Hän pani mukaan virsikirjan ja messukirjan ja kuluneen testamenttinsa, pudotti sakramenttilippaansa konttiin ja mietti kotvan, pistäisikö hän siihen kirjoitusvehkeensäkin. Missäpä hän niitä siellä tarvitsisi, kenelle hän sieltä koskaan kirjoittaisi, — hänhän nyt hautautuu pois maailmasta. Lopuksi tipautti hän sentään nekin vehkeet laukkuunsa, — muita sivistyksen välineitä hän ei aikonut tarvita, jääkööt tänne kirkkoherran hyväksi ne vähät, mitä hänellä Turusta mukanaan olikin…
Illan hämärässä nousi kaksi matkamiestä pappilan pihalla suksille ja lähti tien poikki harvakseen painamaan tummaa saloa kohti. Kukaan ei kysynyt heidän matkansa määrää eivätkä he siitä kenellekään kertoneet.
XX.
KAKSI HAKUMIESTÄ.
Vanhan Karmalan mäeltä, Mustanahon eteläiseltä rinteeltä, kuului eräänä kirkkaana kevätpäivänä tiukkaa, iloista kirveen kilkutusta. Siinä veisteli Karmalan juureva, harvasanainen Tuomas rivakasti ja ahkerasti seinähirsiä uuteen tupaansa, jota hän rakensi huovien talvella polttaman vanhan tuvan tilalle ja jonka kehä jo ovenkorkuisena seisoi siinä kauniilla törmällä, hohtaen päivän paisteessa valkoiselta ja puhtaalta. Työtoverinaan oli hänellä nuori poikansa, vasta toisellakymmenellä oleva valkotukkainen vesa, varreltaan lyhyt mutta tanakka, sisukas jurrikka, joka hajallareisin ja hellittämättä pinnasi hirttä toisesta päästä salvokselle, jonne isä sitä kontion voimilla veti.
Huhtikuu oli loppuunkulumassa, mutta vielä oli järven selkä talvisen hangen peitossa ja kinoksia oli vielä kujilla ja vesakossa. Ainoastaan Mustanahon eteläiselle rinteelle oli päivä sulattanut suuria päiviä ja hankipuro kuului sieltä jo lirisevän ahdetta myöten alas. Piha oli täynnä rakennuspuuta. Poltetun tuvan kiuaskiviä oli kasattu uuden salvoksen viereen ja niillä istui muuan matkamies kontti vieressään, kuivatellen kevätahavassa kastuneita saappaitaan ja siitä harvakseen tarinoiden työssään sitkeästi puskevan salvumiehen kanssa.
— Te sentään poikinenne hengissä säästyitte sotaväen kynsistä, kun nämä talvella talonne polttivat, virkahti vieras kiviröykkiöltä.
— Henki sentään minullakin säilyi, vaikka vähissä se jo oli, kun piti huovien hevosten perässä juosta hytkyttää kytkyessä monta peninkulmaa, vastasi veistäjä vihaisella äänellä kilkatustensa lomitse.