— Vai vangiksi veivät?
— Veivät Hollolaan ja sieltä Hämeenlinnaan asti, — siellä olin jo tyrmässä mädätä. Pari kuukautta näet siellä meitä pitivät … toisia vankeja sinne kuolikin, mutta hengissä meitä sieltä sentään lopulta muutamia pääsi…
— Ja poikako myöskin…?
— Poikaa eivät sinne toki vieneetkään, lapseksi kai katsoivat ja tänne jättivät. — Äitinsä kanssa pääsi tämä poika pirtin palaessa livistämään metsään. Mutta vanhemman pojan meiltä ruojat tappoivat … kun hän koetti aitan ovea varjella…
— Ja talon polttivat poroksi?
— Talon ja navetan karjoineen, kaikki… Tuo riihipahanen vain jäi polttamatta, ja sieltähän minä nämä orvot, poloiset vihdoin palattuani löysin…
— Mutta palattuasi rupesit heti uutta taloa rakentamaan, virkkoi taas vieras, isännän tarmoa ihaillen.
— Ka, mikä siinä auttoi, vastasi hiestynyt raataja, ojentautuen hetkeksi työstään, ja vierasta tuikeasti katsellen. — Elettävähän tässä on, vaikka kaikki on viety ja hävitetty … koetettava puskea eteenpäin ja pitää taloa pystyssä, vaikka verovoudit taaskin uhkailevat. Raada pois ja koeta elättää perheesi, — mikäpä muukaan neuvoksi…
— Mikäpä muukaan, se on oikein! Raunioillehan sitä on koetettava uutta elämää rakentaa.
Kyllä vanha Karmala vielä voimiinsa nousee, päätteli matkamies itsekseen isän ja pojan sitkeyttä ja sisua katsellessaan. Pellot kynnetään ja kylvetään taas jo tänä suvena, karjaa hankitaan ja kasvatetaan vähitellen uutta, syksyksi on kai jo omettakin pystyssä… Mutta tuonne ahon toiseen laitaan, Leinosen törmälle, ei taida talo hevillä kohota poltetun tilalle … ei ole enää hengissä niitä, jotka sinne elämistä pystyttäisivät…