— Niin, hän laski minut, haukuttuaan aikansa, menemään. Mutta vain sillä ehdolla, että toimitan poikani hänen luoksensa — niin hän uhkaavana jyrisi. Klaus-herra oli silloin lähdössä Uudellemaalle, ja kunnes hän sieltä palaisi, oli minun hankittava Turkuun poikani…
— Jonka olinpaikkaa ette tienneet…
— Vakuutin sen hänelle, mutta hän ei sitä uskonut. Ryhdyin silloin tiedustelemaan Mikko-poikaani, en suinkaan häntä Turkuun hakeakseni, vaan varoittaakseni tuota haaveilijaa, jos hän vielä hengissä on. Kyselin kaikilta matkamiehiltä, utelin Turkuun tuoduilta vangeilta, tiedustelin sinne palaavilta sotureilta, — olenhan vanha soturi itsekin —, mutta aina turhaan. Sain vihdoin kuulla Mikon käyneen Rautalammella, mutta taas kadonneen sieltäkin — siellä oli niihin aikoihin liikkunut paljo sotaväkeä —; hän oli hävinnyt tietymättömiin niissä kapinanjälkeisissä mylläköissä… Silloin valtasi meidät, vaimoraukkani ja minut, uusi pelko, että poikamme on sittenkin kuollut taikka menehtyy jossakin vankilassa. Tuota epävarmuutta oli meidän vaikea kestää, ja aioin jo silloin, raihnaudestani huolimatta, lähteä matkoille edes joitakin selviä tietoja hänestä saadakseni, mutta en uskaltanut, — marski oli käskenyt minun odottaa itseään Turussa…
— Kuinka siis nyt pääsitte lähtemään, vai marskiko teidät lähetti? uteli Erkki edelleen.
— Marskiko, matki vanhus miltei hölmistyneenä, ja katsoi kummissaan kyselijää. — Silloinhan se juuri tuli yhtäkkiä Turkuun tieto…?
— Mikä tieto? — Erkki oivalsi, että tällä välin oli asiassa joku odottamaton, ratkaiseva käänne tapahtunut, mutta ei käsittänyt, mikä. — Mikä tieto tuli Turkuun?
— Tieto marskin kuolemasta, luonnollisesti, selitti Martti, aavistamatta, että se suuri uutinen ei ollut vielä ehtinyt kauas Sisä-Suomen perukoille.
— Marskin kuolemasta! huudahtivat riihessä olijat kaikki yhtaikaa. Yksin hidas ja untelo Tuomaskin karahti pystyyn ja hänen uunin ääressä häärivä vaimonsa pudotti leipälapionsa.
— Onko sotamarski Fleming kuollut? — Näin he huudahtivat yhteen ääneen.
Erkki oli jäänyt suu ammollaan seisomaan ja sai vasta kotvan kuluttua äänensä kulkemaan: