— Missä ja milloin?
— Johan siitä on pari viikkoa aikaa, — kotimatkalla Turkuun ollessaan hän sairastui ja kuoli, — eikö siitä tänne vielä ole tietoa tullut?
Ei ollut tullut tietoa, matkamiestä ei ollut sattunut sielläpäin kulkemaan. Mutta nyt tuo tieto yllättävänä iski pieneen, Karmalan riiheen kokoontuneeseen seuraan, iski ajatuksia seisottavana, mutta samalla ikäänkuin ahdistuksesta vapauttavana. Samalla tavalla tuo tieto edellisinä päivinä ja viikkoina oli iskenyt Suomen asukkaiden mieliin maan kaikissa osissa, minne se vain tuli: tuokioksi lamauttavana ja ikäänkuin hämmentävänä, mutta sitten kohta hengitystä helpottavana, painajaisesta päästävänä. Se rautakoura, joka maata vuosikausia oli pitänyt pingoituksessa, joka oli ollut armoton maahan rutistamaan jokaisen, joka sitä vastaan vähänkään hangoitteli, tuo kova ja jäntevä käsivarsi oli siis nyt herpautunut, teräsohjasten pitelijä oli poissa… Sitä oli vaikea yhtäkkiä käsittää … tuntui mahdottomalta, että sellainen koura noin äkkiä hellittäisi otteensa, ja jokaisen mielessä virisi heti kysymys: mitä sitten, kenen käsiin ja minkälaisiin joutuu nyt valta…? Mutta samalla kuin noita outoja, vakavia kysymyksiä mielissä virisi, tuntui niissä ennen kaikkea tuota suloista keventymistä, jota pingoituksen laukeaminen joka tapauksessa tiesi. Ja tältä se tuntui ennen kaikkia niiden sisämaan paljo kärsineiden ja mahtajan uutta kostoa yhäti vapisevain asukkaiden mielissä, jotka enää tuskin olivat uskaltaneet uneksia huomenta synkkään yöhönsä.
Se Martti-vanhuksen uutinen vaikutti Karmalan riihessä kuin valoa lupaavan aamun sanoma, eivätkä nuo luonnonlapset osanneet salatakaan iloaan siitä. Hitaat maalaiset vilkastuivat, he puhuivat ristikkäin, kukin omaa mielenkipuaan visertäen.
— Taitaa olla nyt kohta poikki huovien herruus … ennusteli jo juureva Tuomas pohteissaan.
— Mene, tiedä, vaikka tulisi taas raja voutienkin kiskomaalle, toivoili hänen huolten jo kumaraksi painama emäntänsä.
— Niin, niiltä on nyt molemmilta poissa se voima, johon he kansaa painaessaan varasivat, totesi Erkkikin. — Eikä ole tietoa, tuleeko heille sitä mahtiaikaa enää.
Mutta ällistyksensä ja ilonsa sekaan muisti hän kuitenkin vanhan turkulaisen matkantekijän keskenjääneen tarinan, joka niin läheltä oli kosketellut hänen suojattiansa ja häntä itseään, ja tuokion kuluttua johti hän taas puheen isä vanhan ponnistuksiin kadonnutta poikaansa etsiäkseen. Tämä silloin kertoi:
— Muutamia päiviä sen jälkeen kuin tieto oli saapunut marskin kuolemasta — hänen ruumistaan oltiin juuri hakemassa Turkuun Pohjan pitäjän majatalosta, johon vainaja oli vaipunut, — läksin minä matkalle. Mikään ei minua enää pidättänyt. Rannikolla oli kyllä jo kelirikko, mutta sisämaassa kestivät vielä jäät ja metsätietkin. Kävin Mikkoa tiedustelemassa Pirkkalasta, jossa vielä on sotaleiri ja pidetään vankeja, ja ajoin sitten tänne Sysmään, jossa tiesin poikani sukulaistensa luona oleskelleen.
— Leinosessahan se vieraili, sen Matin kanssa matkoja teki, kertoi Tuomas, puolustellen tietämättömyyttään. — Mutta taloton ja autio on nyt se Leinosen törmä..