— Palaavatko vai eivätkö, sitä en osaa sanoa, vastasi Erkki vältellen.
— Miesten aikomus oli kyllä sinne takamaille jäädä ja pesittyä…
— Ja poikaniko myöskin…?
— Heitä aikoi hän pappina palvella siellä salolla. Mutta itse hän aikoinaan teille aikomuksistaan ilmoittanee, — minä vien hänelle terveisenne…
— Ja siunaukseni, mitä hän päättäneekin: jäädäkö vai palata. Oikean asian puolesta hän on ponnistellut ja kärsinyt, sen käsitän kaikesta, kansan puolesta sortajaa vastaan, — minä kiitän hänen retkiään ja pyrkimyksiään, vaikka niitä muut moittinevatkin. Mielelläni me vanhukset hänet tietysti kotiimme ottaisimme, mutta olemme näinkin rauhalliset, kun tiedämme hänen olevan turvassa, — saammehan toki toisen poikamme kotiin.
— Palaako Juhana Turkuun…?
— Palaa, häneltä on tullut tieto, että hänen lipullisensa siirretään Turkuun. Klaus-herrahan kokosi sinne kaikkialta sotaväkensä uutta taisteluaan varten. Mutta vihjasipa Juhana kirjeessään haluavansa palata Aningaisiin kaaleja viljelemään…
— Joko lie suivautunut sotimaan?
— Ehkä on Mikkelin verilöyly häneenkin vaikuttanut … en tiedä, vastasi isä varovasti. — Mutta kaalien puoleen koetan minä hänen mielensä kääntää…
Niin pitkään jäivät nämä uudet tuttavukset tarinoimaan Leinosen tuvan raunioille, että ajomies, joka tiellä hevosta piteli, sitä jo kävi ääneensä kummastelemaan. Erottava oli heidän siis nyt vihdoin eri haaroille.
— Ja tästäkö painut nyt suoraan sitä kaukaista sydänmaata kohti, jossa poikani on? kysyi Martti, kun he jäähyväisiksi kättä puristivat.