— Minäkö? kysyi tyttö ihmetellen.
— Niin, minun täytyi paperille purkaa iloni ja onneni…
— Paperille … ilosi… Minä jo säikähdin, että sinä usein öillä kummittelet.
— Älä pelkää — kohta lähden vuoteelleni. Mene jatkamaan untasi,
Elisa, elukoilla ei ole mitään hätää.
Tyttö meni rauhoittuneena ja Mikko painautui taas paperinsa yli päättämään kirjeensä.
»Vaikka en tiedä, koska tämä kirjeeni voi täältä lähteä, kiirehdin sen tällä kertaa lopettamaan. Olen sitä kirjoittanut taivasalla keskellä yötä — siitä jo käsität, kuinka kaukana olen pohjoisessa, — ja minua määräävä tahto, morsiameni moittiva silmäys, kieltää minua kauemmin valvomasta. Alistun siihen nöyrästi … mutta olen samalla tehnyt sen havainnon, että minun — ja meidän kaikkien — on onnemme edellytyksenä pyrittävä ja päästävä täyteen sopusointuun paitsi itsemme myöskin ympäristömme kanssa. Koetan ottaa varteen senkin ja toivoakseni se onkin helppoa. Tuvasta kuuluu erämaan nuijamiesten tukeva kuorsaus. Se on minulle jo tuttua soittoa, joka pian on tuudittava minut rauhalliseen sydänmaan uneen…»