»Olen iloinen, kun tiedän teidänkin voivan käsittää, että tämä erämaan elämä, johon kohtalon laineet minut vähinerin ovat ajaneet, on minulle sopivin ja paras rauhan satama.

»Kerronpa sinulle jotakin täkäläisestä, hiljaisesta, vähän vaihtelevasta, mutta sittenkin mieltäni tyydyttävästä elämästäni. Keväällä olin apulaisena ja oppipoikana venettä veistettäessä ja nyt yrittelen itse uutta venettä tekemään, voidakseni tehokkaammin ottaa osaa kalanpyyntiin. Välitöiksi rakentelen sahalla ja kirveellä ensimmäisiä huonekaluja uutta pappilaani varten, joka jo on vesikaton alla ja joka parin, kolmen viikon perästä valmistuu. Silloin muutan sinne suureen kirkkotupaan asumaan nuorikkoni kanssa. Kihlasin näet syksyllä Sysmän Leinosesta, tuntemasi etäisen sukulaisen talosta, jonka rauniot olet nähnyt, tyttären, Elisan, nyt orvoksi jääneen tytön, jonka kanssa rupean yhdessä elämään. Erkki Pentinpoika toi äsken tämän minulle kalliin elämäntoverin eräältä pakolaisrannalta suureksi ilokseni tänne, ja vaikka en nyt teille vanhuksille voikaan näyttää uutta miniätänne, pyydän kuitenkin liitollemme siunaustanne. Täällä ei tietysti ole eikä tänne voida saada toista pappia, joka meidät vihkisi, sen vihkimisen saan siis toimittaa itse, mutta olenpa varmasti vakuutettu, että liittomme on näinkin luja ja Jumalalle otollinen. Jos tänne joskus, ehkä vuosikymmenen perästä, tulee käymään joku pappi, vahvistakoon hän silloin vihkimisemme, — täällä erämaillahan kastetaan lapsetkin usein vasta kymmenen vuoden vanhoina. Minun pienessä seurakunnassani ei sellaista odotusta kuitenkaan tarvita. Toimin täällä pappina ja sielunpaimenena kaikissa suhteissa, hoidan jumalanpalvelukset ja muut papilliset toimitukset säännöllisesti kirkkokäsikirjan mukaan sunnuntaisin, mutta taas maanantaista aherran ahkerasti koko viikon seurakuntalaisteni kanssa arkisissa töissä, kalanpyynnissä ja kaskenpoltossa.

»Olen tänä sotatalvena käynyt kovaa oppia ja koetan nyt sitä käyttää hyväkseni. Luulin voivani suuremmalla opillani ja kirjatiedoillani vaikuttaa jotakin hyvää tuohon kovia kärsineeseen ja epätoivoon ajettuun kansaan, luulin voivani lieventää sen uhkamieltä ja raakuutta ja auttaa sitä sen oikeissa ponnistuksissa. Uskoin noin ylhäältä päin voivani siihen täysin sulautua ja vaikuttaa siihen johtavasti ja kohottavasti. Tämä oli erehdys, tätä tietä en päässyt kansan sydämeen, en tuntemaan sen tunteita enkä niitä jalostamaan, niinkuin olin kuvitellut. En senvuoksi voinut sotaretken varrella vaikuttaa paljo mitään, kärsin vain kauheasti siitä molemminpuolisesta julmuudesta ja ryöstöstä ja verenvuodatuksesta… Ja kumminkin koetin parastani … tunsin sydämessäni kansan pyrkimyksen olevan tosihädän pakottaman ja toivoin sille menestystä. Mutta samalla ymmärsin, että se oli lähtenyt väärälle tielle ja että minäkin mukana ollen sitä siinä kannatin, — siihen ristiriitaan olin, isä rakas, sortua. Vasta nyt alan hämärästi oivaltaa, että kansan sydämeen on pyrittävä toista tietä, oppipojan kannalta, jättämällä kaikki, mikä on muualta saatu, sulautumalla siilien kokonaan, — silloin ehkä voin saada aikaan jotakin siitä, mitä olin uneksinut.

»Sukumme on kansan keskuudesta lähtöisin, sen olet minulle, isä, monesti kertonut, samoinkuin senkin, että se sittemmin on kansasta vieraantunut. Moni sukumme jäsen on siihen taas pyrkinyt sulautumaan takaisin, mutta onnistumatta, — hän on aina tuntenut roikkuvansa taivaan ja maan välillä. En tiedä, onnistuuko tuo sulautuminen minulle, mutta sen tiedän, että pyrkimykseni siihen, ehdoton antautumiseni, tuottaa minulle jo tyydytystä ja onnea. Ja se minulle riittää.

»Peräti vähäarvoiset ovat minulle nyt ne kiistat ja kilvoitukset siellä suuren maailman keskuudessa, jotka minuakin ennen innostivat ja kuumensivat ja joiden riitain ratkaisemisesta luulin kaikkien elämänarvojen riippuvan. Mitäpä ne sittenkään tosielämässä merkitsevät? Mitä merkitsee kansalle ja meille itsellemme, onko kirkoissa kuvia vai eikö, josta kysymyksestä Turun-aikoinani tulistuin, mitäpä sillä on väliä, koettaako mestari Samuel palauttaa kirkonmenoihin joitakin paavillisia tapoja ja suosiiko joku mahtimies sitä tai tätä opin vivahdusta? Onko se ihmisten onnen ja sielunrauhan kannalta minkään arvoista? Kuka voi sanoa, onko Ericus-piispan johtama kirkollinen välityssuunta, jota siellä eri tahoilta ankarasti moitittiin, oikea vai väärä, ja mitäpä vaikuttaa meidän ihmisten sisäiseen onneen, kumminpuolin se kysymys ratkaistaan. Oma sisäinen kamppailuni on jättänyt minut niihin asioihin nähden aivan kylmäksi. Toiset tiet ja tekijät vievät siihen mielemme rauhaan ja sopusointuun, joka on onnemme ehto, ja sisäiseen sopusointuummehan meidän on pyrittävä. Se on ainakin minulle ainoa tavoittelemisen arvoinen päämaali. Kun sen saavutan, ja luulenpa olevani nyt hyvällä tiellä, ei mikään muu ole minulle minkään arvoista.

»Siellä maailmalla, missä intohimojen laineet käyvät korkeina, ei ole sitä sopusointua helppo saavuttaa. Se ei ollut mahdollista ainakaan minulle. Täällä salolla, jonne mikään vieras vaikutus ei voi ulottua, on meille, pienelle pakolaisjoukollemme, myös aivan yhdentekevää sekin, hoitaako isännyyttä, kantaako veroja ja rasittaako kansaa Klaus Fleming vaiko joku muu ylimys, voittaako siinä suuressa kilvoittelussa Puolassa oleva kuningas vaiko Ruotsissa oleva herttua. Meitä se ei liikuta, ja iloitsemme siitä, että meidän ei sitä tarvitse ajatellakaan. Pysymme siitä kaikesta visusti syrjässä. Minä koetan hoitaa uskollisesti ja antaumuksella pientä seurakuntaani ja oppia sen sydämiin sulautumaan, koetan säilyttää itsessäni sopusoinnun; jos siinä onnistun, on elämäntyöni menestyksellä suoritettu ja elämäni tarkoitus saavutettu — — —»

Sydänmaanjärven hiljaisella törmällä tätä kirjettä yksinäisessä kesäyössä piirtelevä mies nosti kumartuneen päänsä ahkion pohjalle asettamastaan paperista, rupesi varovasti vuoleskelemaan tylsynyttä hanhensulkaansa ja katsahti sitä tehdessään lahdelle, jonka pinnalla nyt näkyi pieniä väreitä. Aamutuuli oli herännyt, — kas, johan olikin päivän kehä noussut metsäisen vaaran takaa ja se nyt kimallutti noita tuhansia, lahdelta välkkyviä väreitä, jotka loivat eloa äsken nukkuneeseen luontoon. Törmällä olivat petäjänrungot ruvenneet vaskenkarvaisilta hohtamaan ja alavamman notkon vehmaassa lehtimetsässä virittivät linnut aamuvirtensä. Sydänyö oli kulunut. Mikosta tuntui, että hän sen nyt oli valvomalla huonosti viettänyt, hänen olisi pitänyt nukkua niinkuin muut pakolaiset, noustakseen heidän kanssaan taas aikaisin, päivän töihin… Mutta hän ei ollut nyt voinut olla purkamatta täyttä sydäntään.

Lehmä ammui pienessä aituuksessa, joka sille ja mullikalle eilen oli siihen ruohoiselle vietteelle kiireellä kyhätty. Pirtin ovi liikahti silloin; sieltä astui ulos Elisa, joka taipaleen varrella oli lehmän hoitajana tottunut nukkumaan herkästi ja heräämään heti sen ensi kertaa ammahtaessa. Tyttö tuli sieltä törmälle vielä unen pöpperössä, punoittavin poskin ja katsoi suurin, kysyvin silmin Mikkoa, joka kelkan pajulla istuen kirjoitteli ahkion pohjalla. Hän oli kuin hölmistynyt ja virkahti hämmästyneenä:

— Oletko valvonut koko yön? Teetkö usein niin?

— En, pulmuseni, nukun tavallisesti niinkuin toiset, harvoinpa kosken päivilläkään kirjoitusvehkeisiini. Nyt tuli poikkeus, ja sinä olet siihen syypää.